Karjalaisten tarinoita

Mutkikas evakkoretki teki heinolalaisen Martta Lindströmin lapsuudesta ”risaisen”.

Heinolalainen Martta Lindström (os. Kemppinen), 94, ehti omakohtaisesti kokea evakkomatkan Karjalasta Pohjanmaalle ja edelleen Heinolaan.

Hän syntyi vuonna 1930 Käkisalmen Pärnän kylässä ja oli ehtinyt yhdeksänvuotiaana kansakoulun kolmannelle luokalle, kun maailmantilanne synkkeni.

– Huomasimme, että alueen kasarmeilla oli liikehdintää. Samoin Laatokan rannalle alettiin rakentaa puolustusasemia ja tuoda sotakalustoa. Lapsuuttani leimasivat lukuisat armeijan sotaharjoitukset Käkisalmen alueella, hän kuvaa.

– En silloin osannut arvata, että koulutaipaleesta ja koko lapsuudesta tulisi katkonainen. Odotus oli, että jos sota syttyisi ja joutuisimme evakkoon, palaisimme Käkisalmeen ja eläisimme siellä normaalisti, hän sanoo.

Vuonna 1939, joulukuussa koulupäivä alkoi Käkisalmessa tavanomaisesti, kunnes opettaja ilmoitti, että tavarat pitää ottaa mukaan pulpetista ja mennä kotiin. Jatkosta kerrottaisiin piakkoin.

– Kotimatkalla huomasin, että teille alkoi kerääntyä ihmisiä ja muuttokuormia. Myös sotilaita ja armeijan kulkuneuvoja oli liikkeellä, hän muistaa.

Tunnelma kotona oli pelonsekainen.

– Sodan ääniä, pommitusten kumua ei vielä kuulunut, mutta ilmahälytyksiä alkoi olla tuon tuostakin. Muutaman kerran ryntäsimme betonista valettuun perunakellariimme piiloon.

Joulukuun 5. päivänä 1939 ilmaantui kotimme ovelle mies ilmoittamaan, että lasten ja vanhusten oli mentävä rautatieasemalle kello 17 odottamaan evakuointia.

– Muistan tuon päivän, kuin eilisen. Äidilläni, Aino Kemppisellä oli ollut pyykkipäivä. Vaatteemme ja lakanamme roikkuivat hohtavan puhtaina, mutta jäisinä pihan pyykinaruilla. Tehtäväkseni jäi kerätä vaatteet narulta ja silittää ne kiireesti kuivaksi, että saataisiin puhdasta päälle matkan ajaksi.

Mukaan oli lupa ottaa vain henkilökohtaiset tavarat, jotka kukin jaksoi itse kantaa.

– Neuvottiin ottamaan kahden päivän muonat mukaan, joten ryhdyimme kiireesti tekemään eväitä, hän muistaa.

Loppupäivä meni valmisteluissa ja 2,5 kilometrin hevoskyydissä asemalle.

– Lopulta saimme odottaa asemalla kello 22 saakka, ennen kuin pääsimme junaan, Lindström muistelee.

Viimeinen Lindströmin muistikuva asemalta junan lähtiessä oli opettaja Arvo Airanne sylissään iso kasa koulun lainakirjoja, joita hän jakeli lapsille matkalukemiseksi.

– Junassa väkeä oli niin paljon, että osa ihmisistä istui matkalaukkujen päällä. Minut nostettiin monen muun lapsen tavoin matkatavarahyllylle. Siinä junassa opin myös ensimmäisen ruotsinkielisen lauseen ”Spotta ej på golvet”.

Evakkomatka päättyi Lapuan asemalle, mistä perhe pääsi kuorma-autolla Ylistaron Höbakan kylään.

– Saimme majoituspaikan pieneltä kyläkoululta, missä lotat tarjosivat aterian, keittoa ja kuivaa varrasleipää. Nukuimme ensimmäiset yöt lattialla olkien päällä, Lindström muistaa.

Vuoden 1940 kevät vierähti Ylistarossa, kunnes evakot kuulivat opettajan patteriradiosta, että Moskovassa oli tehty rauha.

– Jäimme odottamaan, miten isälleni Johannes Kemppiselle ja muille lähiomaisille käy Käkisalmessa.

Lopulta isä ja 16-vuotias siskoni Lyylikin tulivat perässä Ylistaroon.

– Isä oli joutunut jäämään Käkisalmeen ns. väestönsuojelusotilaana ja sisko oli jäänyt hoitamaan karjaa.

Matkalle oli lähtenyt myös 20-päinen lehmikarja. Perille Ylistaroon selvisi kuusi lehmää. Osa paleltui matkan varrelle, osa menehtyi tapaturmaisesti.

– Isä ei näkövammaisena joutunut sotaan, vaan sai töitä Ylistarossa maitokuskina. Saimme sillä tavoin elannon. Asunnoksi saatiin autiotalo, Lindström kertaa.

Niin sanotun välirauhan aikana, 1940-41, evakkoja ei päästetty palaamaan Karjalaan.

Kun vuoden 1941 jatkosodan aikana Käkisalmi vallattiin takaisin, pääsi Kemppisen perhe vuonna 1942 palaamaan kotikonnuille.

– Sisko ja isä olivat lähteneet jo aiemmin siivousryhmänä. Veljeni Veikko seurasi sen jälkeen. Minä, äiti ja Leena siskoni lähdimme jälleen lähdettiin lehmien kanssa 20 asteen pakkasessa, mutta karja selvisi Käkisalmeen härkävaunussa.

Kotitalolleen Kemppiset eivät heti päässeet, koska aluetta ei ollut tarkistettu vihollisen vetäydyttyä. – Yövyimme lähistöllä Turkin talossa, Lindström kertoo.

Kun perhe lopulta pääsi kotiinsa, heitä odotti murhellinen näky.

­- Siivo, joka talossamme oli tehty oli aivan sanoinkuvaamaton. Onneksi asuinrakennus, lato ja sauna sentään olivat pystyssä, karjasuojat oli hävitetty. Aloitimme jälleenrakentamisen. Suurin homma oli raivata pellot ja tehdä sahatavara uuteen navettaan.

Mutta vuonna 1944, kesäkuun 20. päivän tienoilla sodan kaukainen jyske alkoi kuulua uudelleen.

Martta oli ehtinyt aloittaa keskikoulun Käkisalmen yhteislyseossa, mutta jälleen koulun käyminen katkesi, kun samana vuonna tuli lähtö lopulliselle evakkomatkalle.

– Saksalaiset sotilaat tulivat koululle majoittumaan keväällä 1944. Koulu siirtyi tilapäisiin huoneisiin. Olimme jo tehneet suunnitelmia Pohjanmaalle lähdöstä, jos tilanne Käkisalmessa kiristyisi, Lindström kertoo.

Näin kävikin. Perheen asuintilanne oli Alavudelle evakoitumisen jälkeen jonkin aikaa sekava, joten Martta joutui pitämään välivuoden koulusta vuosina 1944-45.

Eniten mielipahaa aiheutti se, että lopulta Käkisalmeen jäi oma, pieni omakotitalo irtaimistoineen sekä 6,5 hehtaarin pelto- ja metsäalue.

– Käkisalmessa asuessamme isä oli käynyt hevosineen töissä kaupungissa ja lähistön maatiloilla. Äiti oli hoitanut kotia ja tehnyt välillä ompelutöitä. Olimme olleet edelläkävijöitä ns. modernissa kuutamoviljelyssä. Päivällä käytiin töissä ja yöllä viljeltiin. Tuo idyllinen, turvallinen elämänmuotomme häviäisi nyt lopullisesti, hän kertoo.

Kun perhe lopulta löysi pysyvän asuinsijan Heinolasta vuonna 1945, pystyi Martta jälleen keskittymään koulunkäyntiin.

– Se oli hiukan hullua aikaa. Sodan vuoksi monet oppisisällöt muuttuivat kesken kouluputken, joten aloitimme jotkut asiat alusta. Maantiedon osalta oli isoja muutoksia, koska monet valtioiden rajat muuttuivat sodan vuoksi, hän kertoo.

Keskikoulusta päästyään, vuonna 1948 Kemppinen ryhtyi etsimään töitä ja onnistuikin saamaan harjoittelupaikan Rajakadulla sijainneesta Heinolan maalaiskunnan kunnantoimistosta.

– Harjoittelun päätyttyä hain ja pääsin emäntäkouluun Orimattilaan vuonna 1952.

Koulun jälkeen, vuonna 1953 Kemppinen palasi tilapäiseksi apulaiseksi kunnantoimistoon.

– Tein kanslistin töitä, vastaten muun muassa veroasioista sekä elintarvikekorteista Kansanhuollon lakkauttamisen jälkeen. Tuohon aikaan Heinolassa jaettiin viimeisiä elintarvikekortteja. Pikku hiljaa sodan pelko hälveni ja alkoi rauhan aika, hän kertoo.

Työura vei Lindströmin 1950-80 -luvuilla Kansaneläkelaitoksen eläkeneuvojaksi ja etuuskäsittelijäksi, joissa tehtävissä hän toimi Heinolassa ja Loviisassa.

– Avioiduin mieheni Rainer Lindströmin kanssa vuonna 1965 ja asuimme Pernajassa. Jäätyäni eläkkeelle 1989 ja leskeksi palasin takaisin nuoruuteni Heinolaan vuonna 1992, Lindström kertoo.

Heinolan muuton jälkeen Lindström meni vuonna 1992 mukaan Heinolan Seudun Karjalaisten toimintaan.

– Melko heti, vuonna 1993 minut valittiin yhdistyksen sihteeriksi, jossa tehtävässä toimin vajaat 20 vuotta.

Koko tuon ajan olin vastuussa muun muassa Käkisalmi-juhlien järjestämisestä. Yhdistyksellä oli päävastuuu käytännön toiminnan järjestelystä yhdessä Käkisäätiön kanssa.

Yksi tärkeimpiä muistoja ja tapa vaalia kulttuuriperintöä on vuonna 1982 teetetty muinaiskarjalan puku sekä 1990-vaihteessa teetetty Käkisalmen puku, joita Lindström käytti aina 2020-luvulle saakka.

– Kun toiset vetivät juhlakamppeita päälle, laitoin minä aina Karjalan muinaispuvun ylle. Se oli minulla myös Pohjola-Nordenin tapaamisissa sekä Kansallaismuseon ja Kalevala-korun esittelytilasuudessa. Puku keräsi kiinnostusta ja sain kertoa tuon tuostakin Karjalan evakkotytön historiani.

• Martta Lindström
  Os. Kemppinen, syntynyt Käkisalmen Pärnän kylässä 26.7.1930.
  Puoliso Rainer Lindström (1919-1991).
  Käkisalmen yhteislyseo, 1942-44.
  Heinolan maalaiskunnan kunnantoimisto, harjoittelija, 1949.
  Emäntäkoulu, Orimattila 1952.
  Heinolan maalaiskunnan kunnantoimisto, tilapäinen apulainen, 1953.
  Postilaitos, Myllyojan posti, vastaava hoitaja, 1955.
  Kansaneläkelaitos, eläkeneuvoja Heinola, 1958-65.
  Kansaneläkelaitos, Loviisa, etuuskäsittelijä, 1966-1988.
  Eläkkeellä vuodesta 1989 lähtien.
  Heinolan Seudun Karjalaiset, sihteeri 1993-2010.