Rauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin 19.9.1944. Siitä kahden päivän päästä viimeisetkin siviilit saapuivat Pohjanmaalle. Käkisalmi luovutettiin Neuvostoliitolle 23.–24.9.1944.
Jo kesällä 1944 noin 350 Käkisalmen kaupunkilaista muutti Heinolaan. Heitä varten kaupunki kaavoitti tontteja ja yksi katukin sai nimekseen Käkikatu. Myös Heinolan maalaiskunnan alueet Sinilähteellä saivat uusia asukkaita.

Maalaiskuntalaiset evakuoitiin 1944 Alavudelle, Peräseinäjoelle ja Töysään. Hoitokunta halusi vaihtaa 1940–1941 kuntalaisille määrätyt lopulliset sijoituskunnat uusiin, jotta saataisiin riittävästi viljelyskelpoista maata. Hoitokunta esitti valtion puolelta asiasta päättävälle Asutusasiainosastolle. ASO määritteli, että tarvittavat 380 viljelystilaa pitäisi sijoittaa lähemmäs Heinolan kaupunkia, sillä Karjalassakin pisin etäisyys kylistä Käkisalmen keskustaan oli vain 16 kilometriä. Lisäksi Karjalan maat olivat olleet suhteellisen hyvää viljelysmaata.

Hoitokunta toivoi, että käkisalmelaiset sijoitettaisiin Hämeenlinnan ympäristöön, jonne kuntalaisten sijoittumista valmisteltiin jo talvisodan jälkeen.
Päätökseksi tuli kuitenkin sijoittuminen Heinolan ympäristöön (29.6.1945). Hoitokunta sai pienennettyä sijoitusalueen laajuutta, kun Sysmä ja Hartola vaihtuivat Nastolaan ja Iittiin. Suunnitelman mukaan Heinolan maalaiskuntaan piti sijoittaa vain käkisalmelaisia ja vapaaehtoisilla kaupoilla tilansa hankkivia.

Käkisalmelaisille varattiin kuntien pohjoisosat rajana Lahti–Kouvola-rautatie. Kaupunkilaisia sijoitussuunnitelmat eivät enää jatkosodan jälkeen koskeneet, vaan he asettuivat seudulle, joista toimeentulo ja asuinpaikka löytyivät. Aika moni Käkisalmen kaupunkilaisistakin muutti Heinolan seudulle.

Käkisalmelaiset siirtyivät Pohjanmaalta Heinolan ympäristöön vuodesta 1947 lähtien, kun tilat oli saatu kaavoitettua ja nimettyä uusille heinolalaisille.

Vapaaehtoisia kauppoja, pääosin tonttikauppoja, oli tehty jo sitä ennen – noin sata kevääseen 1946 mennessä. Lisäksi Kymi Oy:n hallitsema Nynästen kartanoalueen ja Askon Tehtaiden turvesuon kauppa olivat vapaaehtoispohjaisia. Heinolan maalaiskunnassa pakkoluovutettu maa kuului aiemmin seurakunnalle, yhtiöille sekä esimerkiksi Paason ja Myllykylän kartanoille, kaupungin pakkoluovutetusta maasta pääosa oli kaupungin omistamaa.

Syyskuun lopussa 1947 Heinolan kaupungissa asui 111 Käkisalmen maalaiskunnassa aiemmin asunutta henkilöä, Käkisalmen kaupungista siirtyneitä oli 200 henkeä. Kaupungissa asui myös 129 aiempaa lahdenpohjalaista ja 108 aiempaa viipurilaista.

Joulukuun lopussa 1948 Heinolan maalaiskunnassa asui 814 Käkisalmen maalaiskunnasta siirtynyttä ja 122 entistä Käkisalmen kaupunkilaista. Paljon oli myös entisiä uuskirkkolaisia, 273 henkeä. Vuonna 1959 Heinolan maalaiskunnassa oli 97 siirtoväen asutustilaa ja 65 rintamamiestilaa.

Kun käkisalmelaisia alkoi asettua Heinolaan 1940-luvun jälkipuoliskolla, kaupungissa oli noin 3000 asukasta. Heinolan maalaiskunnassa asukkaita oli ennen siirtoväen tuloa noin 6000. Lisäys oli suhteessa merkittävä ja siirtoväki oli paikoitellen enemmistönä kylissä.

Karjalaisia merkkejä maisemassa

Käkisalmelaisten asettuminen Heinolaan on jättänyt muutamia pysyviä maanmerkkejä kaupunkiin. Käkisalmen kaupunki- ja maaseurakunnan uuden kirkon kello tuotiin Käkisalmesta sodan jaloista Heinolaan ja se sijoitettiin Sinilähteen kaupunginosan rukoushuoneelle. Heinolan hautausmaalta löytyy sekä Karjalan siirtolaisten hautakivi että kirkkopuistosta Karjalaan jääneiden vainajien muistokivi.

Nynästen entisen kartanon maiden läpi kulkeva, sotien jälkeen rakennettu uusi tie nimettiin Karjalantieksi ja Sinilähteen kaupunginosan kohdalla jatkuessaan muuttui Karjalankaduksi. Karjalankadun ja Karjalantien yhteispituus on noin 3 kilometriä. Myös Vuoksentie, Pärnäjoentie ja Käkikatu ovat saaneet nimensä Käkisalmesta.

Kuvaus 1900-luvun alkuvuosien Käkisalmesta on kuin lukisi vastaavaa Heinolasta. Viljo Kojo maalailee kaupunkia seuraavasti: ”Käkisalmi oli vielä 1900-luvun alkuvuosina idyllinen pikkukaupunki, jonka maalatut puutalot uneksivat rehevien puistojensa sylissä ja joka kevätkesällä oli hukkua pursuilevaan omenapuiden vaaleanpunaiseen kukkavaahtoon.” Yhdistäviä tekijöitä olivat myös vesistön halkoma kaupunkikuva, kylpylä sekä kaupunkia ympäröivä laaja maalaiskunta.