Ampialan kartano

Käkisalmi-haastattelu Tapani Ampialan kanssa

Jos ensimmäistä, epäonnistunutta yritystä ei lasketa, Tapani Ampiala on tehnyt kymmenkunta matkaa Käkisalmeen ja syntymäkotiinsa Ampialan kartanoon.

Käkisalmelaisuutta hän on edistänyt vaalimalla kartanosta pelastettua laajaa irtaimisto- ja esinekokoelmaa.

Käkisalmen juhla- ja kulttuuriperintöä Ampiala on pitänyt yllä osallistumalla järjestötyöhön, seminaareihin ja lukuisten tapahtumien järjestämiseen.

Hän on ollut aktiivisesti mukana Käkisalmi-säätiön työssä, toimien tällä hetkellä hallintoneuvoston varapuheenjohtajana.  

Elämäntyönsä nyt eläkkeellä oleva Ampiala teki maanrakennusalan yrittäjänä ja johtotehtävissä.

Tapani Ampialan isä Aimo Ampiala teki kotiseuturetken Käkisalmeen vuonna 1959 ja kertoi matkasta yksityiskohtaisesti pojalleen.

–         Muistan oikein hyvin, kun hän lähti kolmen muun kaverin kanssa seuramatkalle bussilla. Matka kulki Helsingistä Leningradiin mistä he, hiukan  venäjää taitavina, saivat puhuttua taksikyydin Käkisalmeen.

Silloin isä ensimmäisen kerran havahtui siihen, millaiseen kuntoon talo oli sodan jälkeen päästetty.

–         Isän aikana siellä oli ollut 100 hehtaaria viljeltyä peltoa. Nyt viljelykset olivat metsittyneet ja ojatkin kasvoivat pusikkoa. Mökin pihassa oli venäläiseen tapaan pieni perunamaa.

Käynti Ampialan kartanorakennuksessa ei kuitenkaan sillä käynnillä isältä onnistunut.

–         Paikan johtajan toimisto oli entisessä pehtoorin asunnossa. Siellä olevista henkilöistä kukaan ei uskaltanut antaa ulkomaalaiselle vierailulupaa. Sovittiin uudesta käynnistä, kun johtaja olisi paikalla.

Seurue lähti etsimään muiden kavereiden kotipaikkoja, mutta sekin tyssäsi, kun tien tukki poikittain oleva popeda.

–         Miliisit tarkastivat paperit ja ilmoittivat sitten, että matka jatkuisi suorinta tietä Leningradiin. Kun isä pyysi, että olisiko mahdollista, että saataisiin ennen lähtöä käydä Ampialassa, siihen suostuttiin.

Seurue palasi kartanon toimistolle.

–         Vierailijat tarjosivat konttorin väelle länsimaisia savukkeita. Juttelu sujui kaikessa ystävyydessä ja taloa esiteltäisiin mielihyvin. Asenne muuttui hetkessä, kun johtajalle valkeni, että isä oli entinen talon isäntä.

Vierailu loppui saman tien ja kartano jäi näkemättä.

–         Isälle se oli tuplavahinko. Jälkikäteen ilmeni nimittäin, että isän matkaa varten ostamassa uudessa kamerassa filmi ei ollut pyörinyt.

Lukuisat kuvat, jotka hän oli kotipaikasta ottanut, jäivät Aimolta ja hänen  perheeltään näkemättä.

–         Isä oli lähtenyt valtavalla innolla matkalle ja joutui palaamaan pettyneenä. Ymmärsin vasta myöhemmin, mitä tämän ensikäynnin epäonnistuminen hänelle merkitsi. Hän oli muun muassa intoillut, että kun saadaan Karjala takaisin, niin muutetaan Käkisalmeen. Myöhemmin hän ei asiasta puhunut.

Tapani Ampialalla ei ole omia lapsuuden muistikuvia Käkisalmesta, koska hän oli alle kaksivuotias evakkomatkalle lähteissään. Ensiyritys käydä kotipaikalla tapahtui vasta aikuisena, vuonna 1962. Myös tämä matka päättyisi pettymykseen.

–         Kaksi serkkuani, Reunasen veljekset asuivat Mikkelissä ja päätimme heidän kanssaan lähteä, samoin kuin isäni aikanaan, Leningradiin seuramatkalle ja sieltä taksilla Käkisalmeen.

Motivaatiota lisäsi se, että Reunasen suvulta oli jäänyt Käkisalmeen viisi sahaa, joiden nykytilaa lähdettäisiin katsastamaan. Siksi mukaan otettiin sahan vanha konemestari tulkiksi.

–         Leningradissa serkkupoika ehdotti, että konemestari puhuisi heille taksin Käkisalmeen. Konemestari kieltäytyi jyrkästi. Yritimme vielä muuta kautta saada taksia, mutta se kaatui puuttuvaan kielitaitoomme.

Vasta Suomen puolelle palattua konemestarin kieltäytymisen syy selvisi.

–          Nyt hän uskalsi kertoa meille, hyvin nolona, että häntä oli Leningradissa ollessamme ankarasti uhkailtu, että jos yrittäisimme omin avuin tällä seurueella Käkisalmeen, voisi siitä olla meille hyvin ikävät seuraukset.

Vihdoin, vuonna 1989 raja Neuvostoliiton vapaalle turismille aukesi.

Ampiala lähti sisarensa Pilvikin ja Ampialan pehtoorin pojan, Leo Koposen kanssa kohti Käkisalmen maalaiskuntaa ja Ampialan kartanoa.

–         Heinolasta lähdettiin ja matka jatkui Viipurin kautta Käkisalmeen. Perhemajoitus ja ruokailu hotelli Korelassa, entisessä hotelli-ravintola Vuoksenhovissa. Perheen moskvitshilla lähdimme kohti Ampialaa.

Perillä kävi ilmi, että Ampialan kartanoon oli perustettu valtion toimesta nuorten ”pioneerien” leirikeskus.

–         Päärakennuksen isot salit, samoin kuin isot huoneet oli jaettu kevyillä väliseinillä majoitustiloiksi, samoin navetan vintti. Ne näyttivät kanakopeilta.

Ampiala arvioi, että päärakennuksessa oli satakunta sänkyä ja navetan vintillä noin sataviisikymmentä sänkyä. Navettaan oli järjestetty leirin ruokala.

–          Sen pidemmälle sisätiloihin emme päässeet tutustumaan. Pihassa sentään saimme olla ja muistella. Muistelin, kuinka meillä oli juuri valmistunut siihen 60 lehmän navetta, kunnes talvisota alkoi.

Nyt navetan seinää koristi Leninin kuva.

–         Otimme valokuvia ja kiertelimme pihaa.  Kartanon sivuitse meni joki, jonka vastarannalla oli kesävieraiden pieniä rakennuksia perunamaineen, kanaloineen ja kotieläimineen.

Edelleenkään peltoja ei ollut viljelty.

–         Pusikoituneet pellot ja ojat olivat surullista katsottavaa.

Tuon matkan muistoista pitää mainita myös kommellus, joka johtui Hotelli Korelan ravintolaruoista.

–         Porukka sai sen verran ärhäkkään vatsataudin, että noin 80 prosenttia seurueesta oli aika lailla kipeänä. Onneksi paikalliselta apteekista löytyivät tehokkaat lääkkeet vaivaan.

Tapani Ampialan toinen matka oli Käkisalmi-säätiön järjestämä, heinäkuussa 1990.

–         Tuolloinkin olimme perhemajoituksessa. Ruokailemassa käytiin Norsjoella olevassa ravintolassa. Erona edellisen matkaan oli, että nyt pääsimme myös sisälle Ampialan kartanoon.

Kartano oli edelleen pioneerileirin majoituspaikkana.

– Ja silloin muistaakseni päästiin jo sisälle taloon katsomaan satoja sänkyjä majoitustiloissa. Ulkona kiinnitimme huomiota kasvihuoneeseen, jonka oletan olleen paikallaan jo alun perin meidän aikanamme.

Kasvihuonetta esitteli pariskunta, jonka miespuolinen henkilö vaikutti olevan leiripaikan puutarhuri.

–         Yksi lasitettu huone oli kurkun viljelyssä, toinen tomaatin viljelyssä. Toisessa päässä rakennusta oli lämmityslaitos. Pehtoori antoi minulle tomaatin muistoksi käynnistä.

Kartanorakennuksen tunnisti alkuperäiseksi ulkoa päin.

–         Se kyllä pahasti häiritsi, että taloa oli jälkeen päin laajennettu parvekkeille, tekemällä niistä umpinaisia koppeja. Lisää tilaa oli sillä tavoin saatu, mutta alkuperäinen kartanoarkkitehtuuri oli samalla pilattu.

–          

Kolmannen Käkisalmen matkansa Ampiala teki toukokuussa 1993.

–         Eipä se hirveän paljon eronnut edellisistä käynneistä. Käytiin kartanossa, mutta myös Kalliosaaressa, joka oli ennen sotia viehättävä uimapaikka ja tuntui olevan myös käyntimme aikana. Liikkeellä oli paljon venäläistä uimaporukkaa.

Käyntikohteena oli myös torin laidassa oleva ortodoksikirkko.

–         Se oli todella viehättävä ja hyvin hoidettu. Torin laidassa oli myös suomalaiselta ajalta säilyneitä kivitaloja. Kaikki puutalot venäläiset olivat polttaneet kaupungista vetäytyessään.

Sodalta säästyneisiin kivitaloihin lukeutui muun muassa Ampialan tädin, Reunasen talo. Nyt talossa toimi lastentarha. Toisessa kivitalossa oli maanmittauskonttori.

Ampialan neljäs matka oli kesäkuussa 1995.

–         Nyt mukana oli enemmänkin Ampialan sukua sekä Aulis Kaikkonen.

Kaikkosen isä perheinen oli aikoinaan ollut kartanossa töissä.

–         Kun lähestyttiin Norsjokea tiesi Aulis tarkoin paikat ja kuka oli asunut missäkin. Kun päästiin Ampialan kartanon koivukujalle, järkyttyi hän kerta kaikkiaan näkymästä, kun muisti, kuinka pellot olivat aikoinaan sijainneet kahden puolen tietä ja nyt muuttuneet ryteiköksi.

Pettymyksen ymmärsi, kun tiesi kuinka paljon peltojen eteen oli aikoinaan tehty työtä.

–         Aulis kuvasi, kuinka kesantopeltoja äestäessä oli kävelty hevosen perässä kenties 40 000 kilometriä, melkein maailman ympäri. Aulis oli ottanut mukaan konjakkipullon ja sieltä otettiin vanhojen aikojen muistoksi rypyt pihassa.

Paikallisia kontakteja, ystävyyssuhteita ja kulttuurillisia kohtaamisia reissuilta ei juurikaan jäänyt käteen.

–         Jos muistelen reissuja tältä kannalta, olivat kartanon nykyinen pehtoori ja häneen rouvansa henkilöt, joiden kanssa parhaiten tutustuimme. He olivat meille hyvin ystävällisiä ja osasivat jonkun sanan suomea.

Myös Käkisalmen museon johtaja Maria Liihaja tuli Ampialalle tutuksi.  Liihaja kävi seuraavana kesänä Käkisalmi-juhlilla Heinolassa, pitäen siellä puheenkin.

–         Myöhemmin, kun Suomen ja Venäjän kulttuurisuhteet kohenivat ja olin Käkisalmi-säätiön järjestämällä matkalla, kutsuttiin meidät Käkisalmen kaupungintalolle. Keskustelimme siellä kaupunginjohtajan kanssa, tulkin välityksellä.

Tapani Ampiala kuului tuolloin Käkisalmi-säätiön hallintoneuvostoon, jonka varapuheenjohtajan ominaisuudessa hän kutsui Käkisalmen kaupunginjohtajan vastavierailulle Heinolassa pidettäville Käkisalmi-juhlille.

–         Hän lupasikin tulla. Tosin, kun juhlat aikanaan koittivat, hän joutui perumaan vierailunsa.

Vierailujensa aikana Ampiala pani merkille, että suomalaisten pystyttämät vanhat muistomerkit oli monin paikoin vaurioituneet tai tuhottu.

–         Aluksi oli vaikeuksia saada niitä kunnostettua mutta lopulta, Arvid Lindgrenin piirtämään Käkisalmen kirkon pihaan saatiin säätiön kustantamana muistomerkki. Sen jälkeen, paikalla käydessämme laskettiin seppeleet muistomerkille.

Vaikka vielä Ampialan isän vierailun aikana Käkisalmen venäläisten keskuudessa saattoi nolla pelkoja, että suomalaiset tulisivat vaatimaan omistuksiaan takaisin, ei Tapani Ampiala myöhemmin huomannut tällaista suhtautumista.

–         Kun isän porukka vuonna 1959 kävi Käkisalmessa, ja he menivät katsomaan jonkun kaverin vanhaa kotia, niin suomalaisten tilalle tulleet asukkaat todellakin kysyvät, ovatko he tulossa takaisin, ja joutuvatko he itse muuttamaan pois. Itse en ole kylläkään tällaisiin kyselyihin törmännyt.

Tapani Ampiala on ollut Suomessa mukana Karjalaisen kulttuurin edistämisessä useita vuosikymmeniä ja työ jatkuu edelleen.

–         Käkisalmelaisuuden vaikutus on ollut mukana lapsuudesta saakka. Isäni oli vuonna 1948 perustetun Käki-säätiön perustajajäsen. Lapsena kävin Heinolassa Käkisalmi-juhlilla ja se tapa on säilynyt vuosien ajan. Lapsena tapahtumaan liittyi harvinainen hotellissa asuminen ja muuta vaihtelua elämään.

Käkisalmi-juhlat pidetiin Heinolan Kodinsuoja-nimisessä juhlasalissa.

–         Siellä oli käkisalmelaisia ja ylipäätään karjalaisia sali täynnä. Kaikki eivät mahtunut edes istumaan. Juhlat olivat kaksipäiväiset elleivät monesti   kolmipäiväiset. Mieleen on jäänyt myös Heinolan musiikinystävien torvisoittokunta, jota ihailin. Klarinetistilla oli musta kihara tukka.

Juhlilla isäni tapasi kerran Taavetti Komosen, joka oli ennen sotia voittanut muun muassa Bostonin maratonin.

–         Taavetti ehdotti isälleni juoksukeikkaa Karjalaan sanoen: ”eiköhän juosta, Aimo, Petsamon maraton. Lähdetään Helsingistä ja jokaisen juoksemani kympin jälkeen sinä juokset aina yhden kilometrin”. Jäi pojilta juoksematta se maraton.

Eräät Käkisalmi-juhlat jäivät Ampialalle mieleen, koska siellä puhui kenraaliluutnantti Aarne Blick.

–         Sen puheen muistan vieläkin, koska hän arvioi varsin kovasanaisesti Suomen ja Venäjän välirauhansopimusta. Blick totesi kuvaavasti, ettei ”välirauhansopimuksen muste ollut kunnolla kuivannut, kun sitä jo rikottiin”.

Ampialan mukaan Keuruun Karjala-seura on toiminut hyvin aktiivisesti.

–         Olen ollut siinä mukana lähinnä rivijäsenenä. Keuruu on valkjärveläisten sijoituspitäjiä. Paikkakunnalle tuli sodan jälkeen 2 500 Karjalan evakkoa, joka tarkoitti neljänneksen lisäystä paikkakunnan väkilukuun. Myös paikallisen Karjala-seuran toiminnassa valkjärveläisillä on siksi päärooli.

Karjalaisilla on Keuruulla oma talo, jossa on monenmoista harrastusta. Myös karjalaista ruokaperinnettä vaalitaan.

–         Kysyin aikoinaan isältä, miksei me liitytä Keuruun karjalaseuran. Hän sanoi vain, että he ovat valkjärveläisiä, me käkisalmelaisia. Näin yhdistys- ja seuratoiminta aikoinaan järjestäytyi.

Toiminnalla Käkisalmi säätiössä on ollut Ampialalle erityinen merkitys. Tällä hetkellä hän on hallintoneuvoston varapuheenjohtaja.

–         Tämä luottamustoimi on minulle kunniatehtävä. Säätiön kautta olen saanut todella mielenkiintoisen näköalan käkisalmelaisuuteen ja karjalaisuuteen.  Luottamustoimeen liittyy monenlaisia tehtäviä, tapahtumia ja kokoontumisia.

Säätiön toiminnan Ampila kokee viime aikoina vilkastuneen.

–         Kun Kari Kaikkonen valittiin puheenjohtajaksi, tuli asioiden hoitoon aika lailla vauhtia. Uutta tehtävää aiheutuu muun muassa säätiölain muutoksista.

Ampiala kannattaa säätiön toiminnan kehittämistä sääntöjen puitteissa.

–         Voittoja, joita muun muassa sijoitukset tuottavat, tulee käyttää tehokkaasti käkisalmelaisen kulttuuriperinnön tukemiseen ja jatkamiseen.

Kun raja meni kiinni ja luonnolliset kontaktit Venäjän puolelle Karjalaa jäävät nyt pois, on käkisalmelaisuuden vaalimiseen liittyvä työ uudessa, odottamattomassa tienhaarassa.

–         On varmaa, että en sitä rajan aukeamista ainakaan omakohtaisesti enää näe. Siksi on tärkeätä että vaalitaan käkisalmen perintöä kotimassa ja tuetaan siihen liittyviä hankkeita kaikin keinoin.

Keinoja ovat juhlaperinteen, ruoka- ja asuperinteen sekä muistinvaraisen perinteen tuleminen ja tallentaminen.

–         Juhlaperinne jatkuu hyvin. Muistinvaraisen perinteen keruulla on kiire, koska aikalaismuistelijoita alkaa olla vähän.

Nuoren polven herättäminen perinteen jatkajaksi on tärkeää.

–         Karjalaisuuden jatkuminen uusissa polvissa olisi ensiarvoisen tärkeää mutta ei helppoa. Viime Käkisalmi-juhlille sain mukaan poikani ja hänen kolme pientä lastaan. Ehkä he vähän kurkkasivat ovelta, millaista siellä oli. Jatkossa tarvitaan tapahtumia, jotka kiinnostavat nuoria.

Ukrainan sodan myötä esiin nousseet pakolais- ja evakkokysymykset ovat päivän polttavinta arkea.

–         Kun kuuntelee ja lukee ukrainalaisten pakolaisten kertomuksia, ne tuntuvat ihan samalta kuin Karjalasta lähtö. Hyvin samanlaisia tuntoja on ilmassa.

Päivänpoliittinen tilanne on lisännyt ymmärtämystä Karjalasta aikoinaan evakuoiduille ja saanut nuoret polvet ajattelemaan asiaa konkreettisesti.

–          Uskon, että meidän kotiseutumme menettäneiden tilannetta ymmärretään nyt paremmin ja asioista puhuminen on luvallista. Keuruulla on tällä hetkellä aika paljon ukrainalaisia ja heidän kanssaan paikallisilla järjestöillä on yhteistä toimintaa.

ESA ARVEKARI

———————————————————————————————————–

• Tapani Ampiala
  Syntynyt 26.12.1942 Käkisalmessa (Räisälä)
  Keskikoulu Savitaipale 1958
  Armeija 1962 pioneerivänrikki
  Helsingin teknillinen koulu tie- ja vesirakennusala, rakennusmestari 1969
  Tehnyt työuran vuodesta 1964 lähtien Asfaltti osakeyhtiö Tietoimessa, Murskaustekniikka Oy:ssä, sekä Karamurska Oy:ssä osakkaana ja johtotehtävissä.
  Yritykset tehneet louhinta- ja murskausurakointia Tie- ja vesirakennuslaitokselle.
  Toiminut työmaapäällikkönä Lohja Rudus Oy:n ja Lemminkäinen OyJ:n työmailla.
  Jäi eläkkeelle vuonna 2006.
  Naimisissa, puoliso Riitta Ampiala (k. 2020). Kaksi lasta ja seitsemän lastenlasta.