Torilta tuttu heimopäällikkö – Veikko Mykrä
Torikivalteri, torikauppias, maaottelun huutosakin vetäjä, Käkisalmi-juhlien juontaja, karjalaisten heimopäällikkö ja paljon muuta. Veikko Mykrä ehti olla monessa ja monena. Heinolalaiset tunsivat hänet tuohihattupäisenä torikauppiaana, mutta mies tunnettiin myös Tukholman olympiastadionilla.
Mykrä oli kotoisin Antreasta. Hän tosin tuli maailmaan junassa matkalla Viipurin synnytyslaitokselle. Imatralla syksyllä 1939 alkanut oppikoulu keskeytyi talvisotaan ja evakkomatkaan Tammelaan. Koulu jatkui Forssassa ja opiskelun ohessa Veikko oli torilla myymässä äitinsä tekemiä pärekoreja ja tuohikontteja. Syksyllä 1941 Mykrät palasivat Antreaan, Veikko meni ensin osuuskauppaan töihin ja sieltä Viipurin konepajalle viilarin oppiin, tavoitteena veturinkuljettajan ammatti. Kodin toinen menetys keskeytti ne haaveet, uusi evakkomatka vei Hämeenkyröön ja Hattulaan. Siellä Mykrän perhe tienasi elantonsa kalastellen ja parisniekan ammattia harjoittaen.
Vuosi 1948 oli suurten muutosten aikaa. Veikko kävi Sairalan evankelisen kansanopiston, joka oli evakossa Janakkalassa, ja muutti Heinolaan. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Rautjärven Ilmeeltä kotoisin olleen Elli Ojalaisen kanssa. Perheeseen syntyi kuusi lasta.
Perheen elannon toi karjalaisesta kodista tullut kaupankäynnin taito. Sekatavarakauppaa Veikko ja Elli pitivät Heinolan Tommolassa vuosina 1949 – 1951.
”Saap tuulel ja tuop saatteel”
Sen jälkeen Veikko kiersi markkinoita ja järjesti huutokauppoja, ja alkoi olla ainakin paikallinen kuuluisuus. Nakkikaupan Heinolan torilla hän aloitti vuonna 1955. Torikauppa laajeni, kun Mykrät ostivat rouva Silvennoiselta Kala- ja Vihannesliikkeen vuonna 1965. Torilla maine alkoi kasvaa. Monelle tuli tutuksi Veikon sanonta: ”Saap tuulel ja tuop satteel”. Veikko huomasi, että hiljaa ei hyvä tullut, ja hän teki kauppaa myyntipuheilla ja asiakkaiden herättelyllä. Sanoja ja puhetta riitti. Huumorilla, hyvällä palvelulla ja mainioilla tuotteilla kauppa kävi.
”Keskellä toria hän oli koko ajan kuin näyteikkunassa. Veikko oli suuna ja päänä ja varmaan aikanaan myös Heinolan tunnetuin karjalainen”, sanoo Veikon ja Ellin poika Veli-Matti ”Velkki” Mykrä.
Toiminta laajeni, kun Mykrät aloittivat torikahvilan vuonna 1980. Ellin munkit tulivat tunnetuiksi.
Karjalaisuus tarttui
Kasvava perhe ja kiivas liike-elämä jättivät karjalaisuuden odottamaan hetkeään. Vuonna 1979 Nurmeksessa Karjalaisilla kesäjuhlilla karjalaisuus sitten tarttui toden teolla evakkopoikaan. Hän osti tunnusmerkikseen tulleen tuohisen hatun ja siihen hakaneulalla kiinnitetyn Karjala-kokardin.
Veli-Matti sanookin isänsä olleen Karjalan-anarkisti – hakaneula viittasi punk-rockiin.
Jo ennen Nurmeksen reissua Veikko oli Heinolan Karjalaseuran johtokunnassa 1975 alkaen. Pian hatun ja kokardin oston jälkeen Veikon toiminta otti lisää kierroksia, seuran puheenjohtajanakin hän oli yli kymmenen vuotta.
”Sitä ennen Veikon elämässä karjalaisuus ei ollut iso asia. Toki jälkikäteen katsottuna Heinolassa oli vahva karjalaisten yhteisö ja karjalaiset pitivät yhtä. Suuri osa Veikon kavereista oli kotoisin Käkisalmesta. Pitkään sotien jälkeen karjalaiset ostivat mieluiten karjalaisilta, se oli ihan selkeä sääntö”, Veli-Matti Mykrä muistelee.
Tuohihatusta ja kokardista tuli Veikon ja karjalaisuuden tunnusmerkki.
”Joku torikauppias toi isälle Heinolan seudun karjalaisten jäsenmaksulomakkeen. Veikko lähti toimintaan mukaan ja suulas mies oli äkkiä huvitoimikunnassa ja pian puheenjohtajakin.”
Heimopäällikkö ja torikivalteri
Käkisalmi-säätiö Käkisalmi-juhlien juontajana Mykrä toimi kymmenisen vuotta. Juhlilla teollisuusneuvos Eino Kolli nimesi Mykrän karjalaisten heimopäälliköksi. Toinen merkittävä titteli oli Heinolan Perinnetorin yhteydessä myönnetty torikivalterin arvo.
Paitsi puhujan lahjat ja tuohihattu, tunnettuutta toi myös Veli-Matti Mykrän arvion mukaan myös persoonallinen ulkomuoto. Veikko pantiin herkästi merkille.
Veikko oli intohimoinen urheilumies. Pesäpallo ja shakki olivat Veikon lajit, mutta suurimmat tai ainakin näkyvimmät saavutuksensa hän sai penkkiurheilijana.
Hän oli ainakin aktiivisesti puuhaamassa Heinolaan pesäpalloilun Liitto – Lehdistö -ottelua.
”Minä olin kuulemma alkanut syntymään ja pesäpallo-otteluun lähdössä ollut isä sanoi äidille, että jos nyt lähdet, pääset samalla kyydillä sairaalaan”, kertoo Veli-Matti Mykrä.
Huutosakki Tukholmassa
Yleisurheilun Ruotsi-ottelu Tukholman perinteisellä stadionilla oli tärkeä. Mykrä toimi vapaaehtoisena huutosakin johtajana ja johti yhden käden sormella ja toisen käden sateenvarjolla kannatushuutoja. Ruotsalainen lehdistökin kiinnitti häneen huomiota. Pekka Tiilikainen luki radiossa Mykrän tekemiä ja painattamia värssyjä.
”Veikko oli ihastunut Tukholman stadionin tunnelmaan, joka oli aivan toisenlainen kuin Helsingin stadionilla. Tukholmassa hän oli huutosakin johtaja ja syntymähulluna kiersi pitkin katsomoita. Hän oli painattanut kirjapainossa omia kannatushuutoja ja jakoi lappuja yleisölle. Veikko näytti kaverinsa kanssa, mikä värssy milloinkin vedetään. Selostajalegenda Pekka Tiilikainen luki värssyjä radiossa. Ääni niissä huudoissa meni, eikä kotona tullut hetkeen pihaustakaan”, kertoo Veli-Matti Mykrä.
Kokardi ei kelvannut Hesarille
Mykrä sai myös valtakunnallista julkisuutta. Häntä käyttivät 1980-luvulla mainonnassaan niin Etelä-Suomen Sanomat kuin Helsingin Sanomatkin. ”Hyvä uutislehti joutaa huomenna käärepaperiksi”, markkinoi ESS. Kuvassa oli Veikko Mykrä tuohisine hattuineen Heinolan torilla, Kala- ja vihannesliike V. Mykrän kalalaatikoiden ääressä. Helsingin Sanomat kyseli, kuka sanoo viimeisen sanan. Ja kuvassa sen sanoi Veikko Mykrä.
”Tuohon aikaan elettiin vahvasti vielä suomettumisen aikaa. Etlarin mainoksessa Veikko sai pitää Karjala-kokardin, mutta Hesarin tv-mainoksessa se piti ottaa pois.”
Suvaitsevaisuutta
Veikon sosiaalinen mielenlaatu ja karjalainen suvaitsevaisuus näkyi myös kotona.
”Kun rock and roll alkoi tulla Heinolaan ja tukat kasvaa, meillä annettiin lasten kasvaa sinne, minne olivat menossa – kunhan järjissään pysyivät. Suvaitsevaisuus oli kotona tärkeä asia. Kun myöhemmin aloin soittaa Nypykät-bändissä, Veikko seurasi tosi tarkasti ja osasi luetella keikkapaikat.”
Karjalaisuus saattoi olla joskus myös taakka. Evakot pitivät Heinolassa paljon yhtä, mutta seuraavalla sukupolvella oli vaikeaakin. Veikko Mykräkin tarvitsi elämänkokemusta ja itsevarmuutta ennen kuin alkoi kulkea julkisesti Karjala-kokardissa ja tuohihatussa. Hattu pysyi päässä paitsi torilla, myös vapaa-ajallakin.
Mykrien kotona puhuttiin karjalan murretta, myös lapset. Mutta kodin ulkopuolella, koulussa murre piilotettiin.
”Eivät kaikki katsoneet alussa karjalaisuutta pelkästään hyvällä. Meillä kotona oli tietysti toinen juttu, mutta kodin ulkopuolella ei nuorena oikein uskallettu olla karjalaisia ja joskus se oli taakkakin. Virpominen oli jossain vaiheessa häviämässä ja Karjalan liitto teki suuren virpomiskampanjan ja meidätkin pakotettiin virpomaan vanhoja mummoja ja tätejä. Se oli elämäni kauheimpia aikoja. Vanhin sisko käveli kadun toisella puolella, kun häntä hävetti. Myöhemmin virpominen on tullut taas eläväksi osaksi, ja lapseni käyvät äitiäni virpomassa niin kauan kuin hän elää”, Veli-Matti Mykrä kertoo.
Veli-Matti Mykrän mukaan karjalaiset pitivät keskenään Heinolassa yhtä ja ehkä käpertyminen oli samalla myös avautumista.
”En lapsena kokenut mitenkään, että meillä olisi kotona oltu Kannaksen karjalaisia. Pienelle ihmiselle koti oli Heinolassa ja se vanhempien suunnaton kaipuu luovutettuun Karjalaan oli käsittämätöntä ja joskus teini-iässä se ärsyttikin.”
Veli-Matti Mykrä alkoi ymmärtämään karjalaisuutta ja kotiseudun kaipuuta paremmin, kun tajusi, ettei kyse ole vain yhden pitäjän, vaan koko 400 000 ihmisen yhteisön hajoamisesta ympäri Suomen, osaksi uudenlaista suomalaisuutta.
