Eino Kolli – sanansa mittainen Karjalan evakko
Eino Kolli (14.11.1925 – 17.7.2016) syntyi Käkisalmen maalaiskunnan Alapuustin kylässä Kollilan tilalla maanviljelijäperheen viidestä lapsesta nuorimpana. Kotitila oli ollut Kollin suvulla ainakin vuodesta 1687. Einon vanhemmat Tuomas ja Kaisa Kolli olivat menneet naimisiin vuonna 1912. Einolla oli kaksi sisarta, Jenny ja Lahja sekä kaksi veljeä, Viljo ja Väinö. Tilalla asui myös Tuomas Kollin äiti Liisa.
Eino Kolli oli sisarusten tapaan tilan töissä jo lapsesta. Hän aloitti alakoulun syksyllä 1932 ja samana vuonna olivat alkaneet myös paimenen työt. 6-vuotiaan Einon tehtävänä oli kuljettaa lehmät kolmen kilometrin päähän laitumelle. Kyntötyötkin tulivat tutuiksi jo nuorena. Kollin tila sai useita palkintoja maatalousnäyttelyissä. Palvelusväkeä oli jopa 15 ihmistä.
Kylän tiloilla oli myös yhteistä niittyä, joiden raivaus tehtiin yhdessä ja yhdessä sovittiin viljalajit.
Sotaan ja Vierumäelle
Talvisodan syttyessä Eino Kolli jäi hoitamaan kotitilaa ja sen karjaa. Lähtö evakkoon Etelä-Pohjanmaalle Isoonkyröön tuli maaliskuussa 1940. Takaisin Käkisalmeen Kollit palasivat joulukuussa 1941. Einon työt kotitilalla jatkuivat lokakuuhun 1943, jolloin hän astui armeijan palvelukseen. Hän oli Laatokan Rannikkotykistössä toukokuuhun 1944 ja Laatokan Rannikkoprikaatissa marraskuuhun 1944. Sen jälkeen hän oli Lapin sodassa Meripataljoonassa 26. huhtikuuta 1945 asti.
Jatkosodan jälkeen Kollit muuttivat Heinolan maalaiskuntaan Vierumäelle ja hankkivat vuonna 1946 Härkälän kylästä Ylä-Syrjälän 70 hehtaarin tilan ja aloittivat lypsy- ja lihakarjan rehuntuotannon. Eino Kollia Itä-Hämeen kiviset pellot eivät enää kyntötöihin houkutelleet ja hän päätyi metsäalalle.
Kolli työskenteli Valtion Polttoainetoimiston VAPOn palveluksessa vuodet 1945 – 1947 ja Kymin Uittoyhdistyksessä 1948. Opinnot Evon Metsäopistossa hän aloitti vuonna 1949 ja valmistui metsäteknikoksi 1950. Evon suuret puut olivat tehneet opiskelujen aikana vaikutuksen ja myöhemmin Kolli tulikin tunnetuksi pylväskaupoista.
Eino Kolli myi tuotteitaan suoraan kansainvälisille markkinoille ja teki suomalaista puunjalostusteollisuutta tunnetuksi.
Puukauppaa ja yrittäjyyttä
Metsäopiston jälkeen Kolli aloitti puukaupan. Vuonna 1950 hän toimitti sahatavaraa sotakorvauksena rakennettaviin laivoihin ja hänestä tuli laivanrakennusteollisuudelle tärkeä hankkija. Hän kauppasi myös polttopuuta ja hankki arvokasta kokemusta viennistä viemällä pylväitä ja ratapölkkyjä Englantiin, Puolaan ja Irlantiin. Sahatavaran Kolli osti sahoilta.
Vuonna 1946 tiemestari Mauno Länsipuro ja autonkuljettaja Viljam Partanen olivat perustaneet sahan Heinolan maalaiskunnan Vierumäen Härkälän kylään. Yhtiön nimeksi annettiin Vierumäen Teollisuus oy. Eino Kolli osti vuonna 1953 Länsipuron ja seuraavana vuonna Partasen osakkeet yhtiöstä.
Saha oli vaatimaton. Raameja oli yksi ja valaistus hoidettiin kaasulampuilla. Työtä tehtiin joskus ankeissakin oloissa, mutta Kolli maksoi työntekijöille muita sahoja parempia palkkoja. Pian Kolli vedätti sahalle sähköt, hankki kaksi raamisahaa ja rakensi höyläämölinja.
Kun laivateollisuuden kysyntä alkoi hiipua, Vierumäen saha alkoi etsiä erikoistuotteita ja keskittyä tuotteiden laatuun, vientiin ja toimitusten luotettavuuteen. Kolli oli kiinnostunut puun monipuolisesta käytöstä ja jalostuksen kehittämisessä. Se toi mahdollisuuksia viennin kasvattamiselle.
Vuoden 1954 kesäkuun 13. päivä tulipalo tuhosi sahan. Kollilla oli nopeasti valmiina suunnitelmat uudeksi sahaksi ja uusi laitos aloitti vuoden 1955 alussa. Siihen tuli neljä kehäsahaa, kuivaamo, kuorimakone ja haketuslaitteet. Tekolammessa tukit säilyivät puhtaina ja sulina. Ajanmukaiset koneet paransivat kilpailukykyä. Uuden sahan myötä työntekijämäärä nousi alle kymmenestä lähes 50:een ja 1950-luvun lopulla jo sataan.
Kolli vaati aikataulujen ehdotonta pitävyyttä ja kuunteli asiakkaiden tarpeita herkällä korvalla. Hän valvoi sahan toimintaa tarkasti. Kollin sitoutumista sahaan kuvaa se, että hän rakensi perheelleen kodin sahan alueelle. Kotikonttorissa hän hoiti yhtiön asioita.
Sahateollisuus on perinteisesti ollut hyvin suhdanneherkkää. Pankit seurasivat sahojen toimintaa aktiivisesti, ja Vierumäen Teollisuuden pitkäaikaiset luotot sanottiin irti vuonna 1957. Perusteluksi pankki ilmoitti epäilyt kannattavuudesta – Kolli oli maksanut muita korkeampaa hintaa raakapuusta. Kollin saha sijaitsi kuivalla maalla eikä sinne voitu uittaa puuta ja pankin mielestä tämäkin oli haitta. Kolli maksoi lainansa pois ja vaihtoi pankkia. Sen jälkeen hän toimi aiempaa omavaraisemmin.
Saha alkoi keskittyä pylväisiin ja osti pylväsvaltaisia leimikoita, maksoi niistä hyvin ja loi pitkäaikaisia asiakassuhteita. Vahvasti kilpaillussa puukaupassa Vierumäen Teollisuuden etuna säilyi erikoispuuvaltaisten leimikoiden osto. Kolli irtautui metsäteollisuuden ja metsänomistajien sopimuksista ja ostokartelleista ja alkoi itsenäiseksi raakapuun ostajaksi.
Kasvanut tuotanto vaati enemmän tilaa. Kun Kolli osti yhtiön, tontilla oli kokoa kaksi hehtaaria. Se laajeni ensin 24:ään, sitten 42:een ja lopulta yli sataan hehtaariin.
Vierumäen Teollisuus työllisti 1960-luvulla sahalla noin sata ja metsissä noin 300 ihmistä. Yhtiön merkitys Vierumäellä oli suuri, myös aktiivisen asuntopolitiikan ansiosta. Yhtiö hankki maata asuntoalueiksi, asunto-osakkeita vuokra-asunnoiksi sekä rakennutti työntekijöilleen rivi- ja kerrostaloja Vierumäen lisäksi myös Heinolaan. Omakotitalon rakentamiseen yhtiö tarjosi henkilökunnalle puutavaraa ja koneita omakustannushintaan.
Ei lomautuksia eikä irtisanomisia
Yhtiö ei lomauttanut eikä irtisanonut työntekijöitä. Huonon suhdanteen aikana työntekijöille järjestettiin työtä muun muassa tuotantorakennusten sekä asuntojen rakentamisessa. Omaa rakentamista käytettiin hyödyksi, kun puun käyttöä kehitettiin.
Vierumäen Teollisuus toteutti paikallista sopimista jo ennen kuin siitä puhuttiin yleisesti. Kolli sopi pääluottamusmiesten kanssa työehtosopimuksia paremmat sopimukset. Yhtiö tunnettiinkin siitä, ettei siellä lakkoiltu.
Kolli kehitti yritystään asiakaskeskeisyydellä, jatkojalostuksella, koneiden uusimisella ja tuottavuuden parantamisella. Saha otti ensimmäisenä Suomessa käyttöön sormijatketun sahatavaran valmistuksen vuonna 1966 ja erikoistui tuottamaan määrämittaista puutavaraa, kyllästettyjä pylväitä, rakennuselementtejä sekä liimapuupalkkeja.
Vuonna 1967 sahalla paloi taas. Tulipalo tuhosi voima-aseman, neliraamisen sahan rakennuksen, sekä sahatavaraa täynnä olleen kuivaamon ja teroitushuoneen koneineen.
Keskisuurten suurimmaksi
1960-luvulla Vierumäen Teollisuus kasvoi keskisuurten sahojen suurimmaksi Suomessa. Yksi tuotekehittelyn tuote oli rehusiilo, jota voitiin käyttää niin tuorerehun säilytykseen kuin lietesäiliönäkin. Siilojen myötä tuli tarve kehittää puun kestävyyttä ja suolakyllästämö aloitti toimintansa vuonna 1960-luvun puolivälissä.
Pylväät olivat Vierumäen Teollisuuden tärkeä tuote. Tuotannosta yli puolet meni vientiin ja yritys oli Suomen sadan suurimman vientiyrityksen joukossa.
1970-luvun alku oli talouden laskukautta. Vierumäen Teollisuuden asemaa paransi monipuolinen tuotanto, tuotteiden kehittäminen ja jatkojalostukset uudet tavat. Vuosikymmenen aikana liikevaihto nelinkertaistui. Vienti laajeni yli 20 maahan ja varsinkin Välimeren alue tuli tärkeäksi. Vierumäen Teollisuudesta tuli Heinolan maalaiskunnan suurin teollinen työnantaja.
Liimapuupalkkien valmistus alkoi vuonna 1976. Yhtiö kehitti myös esijännitettyjen liimapuusiltojen valmistustekniikan. Vuonna 1977 tuotantoon otettiin uusi kattorakennelma, jossa yhdistettiin liimapuu sekä teräsvaijerit ja -tangot. Kyllästystekniikoiden kehittäminen oli liiketoiminnan avaintekijä ja Vierumäen Teollisuudesta tuli Euroopan suurin kyllästyslaitos.
Yhtiö kasvoi kolmessa vuosikymmenessä pienestä sahasta merkittäväksi vientiyritykseksi. Kasvun syinä olivat taitava puunhankinta, onnistuneet investoinnit, jatkojalostus, jatkuva tuotekehitys ja myös hyvä johtaminen. Yritys oli haluttu työpaikka ja selvisi vaikeista vuosista pitkäjänteisen toimintansa ansiosta. Tärkeä päätös oli ollut se, ettei yhtiö ottanut valuuttalainoja.
Tuotekehitystä jatkettiin 1980-luvun lopulla perustamalla monituotetehdas valmistamaan erilaisia elementtejä, määrämittaista sahatavaraa, höylättyjä tuotteita ja liimapuuta. Uusi tehdas pystyi palvelemaan asiakkaita aiempaa joustavammin.
Vuonna 1983 Eino Kolli sai teollisuusneuvoksen arvonimen.
Luopuminen
Eino Kolli alkoi valmistella yrityksestä luopumisesta 1980-luvun lopulla, kun Kollin perheestä ja suvusta ei löytynyt yritykselle jatkajaa. Vuoden 1990 alussa Vierumäen Teollisuus sai uudet omistajat, kun Keijo ja Tenho Kopra ostivat yhtiön. He olivat taustaltaan karjalaisia sahayrittäjiä Juupajoelta. Kolli halusi myydä sahan yksityiselle yrittäjälle, joka pystyy ylläpitämään työyhteisön hyvää henkeä ja pitämään huolta henkilökunnasta ja asiakassuhteista.
Kolli oli toivonut vanhojen työntekijöiden aseman turvaamista, mutta uudet omistajat toimivat toisin. Osaltaan muutoksiin vaikutti vuoden 1991 syksyllä alkanut syvä lama. Vuonna 2004 Koprat vaihtoivat yrityksen nimeksi Versowood oy:n.
Säätiö
Eino Kolli jatkoi työtään vuonna 1991 perustetussa arvopaperikauppaa tehneessä Kolli Invest oy:ssä sekä vuonna 1992 perustetussa ja seuraavana vuonna toimintansa aloittaneessa Marjatta ja Eino Kollin Säätiössä.
Säätiö tukee erityisesti maa- ja metsätalouteen sekä rakentamiseen liittyvää tutkimus- ja kehitystyötä painottaen erityisesti toimintaa, jolla on elinympäristön kannalta myönteinen pitkän tähtäimen vaikutus. Se myöntää apurahoja tieteelliseen ja soveltavaan tutkimukseen ja kehitystyöhön.
Säätiö on sijoittanut suuren osan pääomistaan kiinteistöihin Lahdessa ja Heinolassa. Lisäksi säätiöllä on 2 000 hehtaarin metsäomaisuus.
Vuonna 2005 Liikesivistysrahastoon perustettiin Eino Kollin erikoisrahasto. Se tukee yrittäjyyttä edistäviä hankkeita.
Käkisalmi ja Karjala
Karjalaisuus oli Eino Kollille tärkeää koko hänen elämänsä. Hän kertoi mielellään tarinoita Karjalasta.
Perhe ja sisarukset olivat Eino Kollille tärkeitä ja hän järjesti säännöllisesti juhlia syntymäpäivänä ja Itsenäisyyspäivänä. Niihin osallistuivat kaikki sisarukset perheineen.
Käkisalmessa kotipaikoillaan hän vieraili muutaman kerran rajan aukeamisen jälkeen, ensimmäisen kerran sukuretkellä vuonna 1991. Matkaan kuului vierailu muun muassa Kollin suvun kotitalolla. Vaikka käynti oli tunteikas, surutyö kotiseudun menettämisestä oli tehty jo aiemmin.
Karjalainen tausta näkyi myös rakkaudessa eläimiin ja luontoon. Eino Kollilla oli koiria ja kissoja. Sahan alueelle kaivetussa lammessa oli sorsia, joita Kolli kävi ruokkimassa. Joskus alueella oli myös lampaita, joille tehtiin siirrettävä aitaus. Kolli kokeili myös korvasienten viljelyä tehdasalueella.
Kolli toimi vuosikymmeniä aktiivisesti Käkisalmi-säätiössä, aiemmalta nimeltään Käki-säätiössä. Hallituksen jäsen hän oli 1963 – 1976, puheenjohtaja 1976 – 1992 ja kunniapuheenjohtaja 1994 – 2016.
