Luonnonvoimat synnyttivät Karjalankannaksen

Karjalankannaksen historia on tiiviisti sidoksissa jääkauden jälkeisiin muutoksiin ja maankohoamisen synnyttämien vesireittien avautumisiin ja kuihtumisiin. Mannerjäätiköiden sulamisvesien aiheuttama valtamerien pinnan nousu sekä maankohoaminen ovat muokanneet Itämeren altaan olosuhteita dramaattisesti ja muuttanut Saimaan ja Laatokan vesien purkautumisreittejä. Näiden suurten vesistöjen joet ovat palvelleet kulkureitteinä idän ja lännen sekä pohjoisen ja etelän välillä ja määrittäneet asutuksen leviämisen ja kaupankäynnin suuntia.

Jääkauden jälkeen asutus levisi nykyisen Suomen alueella sitä mukaa kun mannerjää vetäytyi alueelta. Ihmisiä muutti Suomen alueelle etelästä meren ylitse sekä maitse Karjalankannaksen kautta ja idästä Laatokan ja Vienanmeren väliseltä alueelta.

Muuttoliikkeestä on todisteeksi jäänyt esimerkiksi Antrean kivikautinen löytö, jonka paikallinen asukas Antti Virolainen teki vuonna 1913 syventäessään viemäriojaa kotitilansa suoniityllä. Arkeologisissa kaivauksissa mudasta löytyi muun muassa kalaverkon jäännökset, jotka on ajoitettu vuoteen 8540 eaa. eli yli kymmenen tuhannen vuoden takaiseen aikaan. Yhtä vanhaa asuinpaikkaa on tutkittu myös Lahden Ristolassa.

Laatokka kuroutuu erilliseksi järveksi

Mannerjään kuopalle painama maankuori kohoaa edelleen, mutta kohoaminen oli huomattavasti nopeampaa jääkauden jälkeen. Maannousu on nopeinta Merenkurkun alueella ja hitaampaa muualla. Karjalassa tämä tarkoittaa sitä, että maan pinta kallistuu kohti kaakkoa.

Noin 13000 vuotta sitten Baltian jääjärvi peitti nykyisen Itämeren, Suomenlahden ja Laatokan, ja laajimmillaan Baltian jääjärven aallot löivät Salpausselkien rinteisiin. Mannerjäätikön vetäytymisen ja maankohoamisen vaikutuksesta Itämeren altaan ja valtamerien vedenpintojen korkeudet vaihtelivat siten, että Itämeren altaassa lainehti välillä vähäsuolaista merivettä, välillä makeaa järvivettä.

Laatokka eriytyi lopullisesti itsenäiseksi järveksi 9 800–9 700 vuotta sitten, kun Itämeren altaan eli silloisen Ancylusjärven vedenpinta laski nopeasti. Laatokan vedenpinta jäi parikymmentä metriä Ancylusjärven pintaa korkeammalle ja järven vedet purkautuivat Ancylusjärveen Käkisalmen ja Viipurin kohdalta Heinjokea pitkin. Saimaan vedet puolestaan laskivat Suomenlahteen Kivijärven ja Kymijoen kautta.

Maannousu synnyttää Vuoksen ja Nevan

Tilanne muuttui noin 5700 vuotta sitten (3700 eaa.), kun Saimaalle syntyi uusi purkautumisreitti, Vuoksi. Imatralta alkava Vuoksi yhdistyi Laatokan vesien purkautumisreittiin Antrean seudulla. Laajalta Saimaalta tuleva vuolas virta nosti myös Laatokan vedenpintaa metrillä tai kahdella, ja Kannaksen geologiaa tutkineen Matti Saarniston mukaan vesi peitti alleen Laatokan rannoilla sijainneita kivikautisia asuinpaikkoja.

Nopea ja epätasainen maankohoaminen heikensi Heinjoen virtausta ja nosti vedenpintaa Laatokan eteläosissa. Noin 3400 vuotta (1350 eaa.) sitten Laatokan vedet puhkaisivat uuden reitin järven eteläosasta Suomenlahteen. Näin syntyi Nevajoki, josta myöhemmin kehittyi keskeinen kulkureitti idän ja lännen kauppiaille. Nevaa hyödynsivät viikingit ja myöhemmin Itämeren alueen kauppiaat muun muassa Hansa-liiton aikana.  

Nevan kautta Itämereen purkautui valtava määrä vettä ja Laatokan pinta laski lyhyessä ajassa kaksitoista metriä. Laatokan ja Suomenlahden vedenpinnan korkeusero pieneni 20 metristä kahdeksaan metriin. Laatokan aiempi purkureitti Käkisalmesta Viipurinlahdelle kuihtui ja Vuoksen vedet alkoivat virrata kohti Laatokkaa.

Nevan syntyminen ja Laatokan vedenpinnan aleneminen muokkasi myös Vuoksen vesistöä. Ennen vedenpinnan laskemista Laatokasta oli vesiyhteys Taipaleenjoen kohdalta Suvannon järveen ja Noisniemen kautta edelleen Käkisalmeen. Nevan puhkeamisen jälkeen Suvannon pinta laski noin 15 metriä ja Taipaleen kylän kohdalla syntynyt, vajaan kilometrin levyinen kannas erotti järven Laatokasta. Suvannon vedet laskivat pientä puroa pitkin Kiviniemen kynnyksen kautta Vuokseen.

Kauppiaat liikkuvat vesistöjä pitkin

Karjalankannaksen vesistöt muodostivat tärkeän turkiskaupan reitistön, jonka hallinta kiinnosti idän slaaveja ja lännen ruotsalaisia. Viikinkiajalla Nevasta muodostui merkittävin idän ja lännen välisen kaupan reitti, jota pitkin kuljetettiin niin tavaroita kuin orjia idän markkinoille ja sieltä länteen.

700-luvulta lähtien skandinaaviset viikingit alkoivat hyödyntää enenevässä määrin Venäjän tiheää jokiverkko – Suurta idäntietä – jota pitkin yhteyksiä muodostui Dneprin kautta Mustallemerelle ja Konstantinopoliin sekä Volgaa pitkin Kaspianmerelle ja aina arabialaiseen maailmaan saakka. Neva oli tärkein reitti Itämereltä Suurelle idäntielle. Laatokan ympäristöön tärkeille liikepaikoille kehittyi kauppakeskuksia, joista merkittävimmäksi kasvoi Novgorod Laatokkaan laskevan Olhavanjoen varrella. Karjalankannas jäi hieman sivuun Neva-joen valtaväylästä, mutta yhteydet kyllä toimivat.

Käkisalmesta ja Viipurista hallintokeskuksia

 Sana Karjala eri kirjoitusasuissa esiintyy jo viikinkien saagoissa ja Novgorodin ensimmäisessä kronikassa vuoden 1143 kohdalla. Siinä se on muodossa Korela, joka viittaa Käkisalmen Vanhaan linnaan. Vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan jälkeen Novgorodille kuuluvaa osa Karjalasta hallittiin Korelasta ja siitä kehittyi 1200-luvun lopusta lähtien Itä-Kannaksen ja Laatokan Karjalan keskus.

Läntinen osa Karjalankannasta oli Ruotsin vaikutuspiirissä ja asemansa vakiinnuttaakseen Ruotsin kuningas rakennutti Viipurinlahdelle linnan vuonna 1293. Stolbovan rauhansopimuksessa vuonna 1617 Ruotsi sai haltuunsa Karjalankannaksen ja sen mukana myös Käkisalmen, mutta menetti kannaksen sekä Laatokan rantamaat Venäjälle vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa. Samalla päättyi Ruotsin suurvaltakausi. Vuonna 1812 Karjala liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan.