Karjalan asuttamisen alkuvaiheita
Suomensukuisten kansojen ja kielen alkuperä ja tänne asettumisen ajankohta ovat olleet usean eri tieteenalan tutkimushaasteena ainakin 1800-luvulta alkaen. Arkeologit, kielitieteilijät, historioitsijat ja nyttemmin myös paleoantropologit ovat esittäneet useita erilaisia teorioita Karjalan ja Suomen asuttamisesta ja suomen kielen historiasta.
Fennoskandian asuttaminen alkoi viimeisen jääkauden loppuvaiheessa, jolloin suurin osa alueesta oli vielä mannerjäätikön peitossa. Norjan Atlantin rannikolle oli Golf-virran vaikutuksesta muodostunut sula kaistale, joka ulottui aina Jäämerelle saakka, ja sitä kautta luoteiseurooppalaisia peuranmetsästäjiä siirtyi aina Ruijaan saakka. Siellä nämä ihmiset kehittivät Komsan kulttuurin, joka ei kuitenkaan levinnyt Suomen alueelle eikä Karjalaan.
Ensimmäiset ihmiset Karjalaan etelästä
Yksi Antrean verkon kohoista.
Itämeren allas ja Laatokka muodostivat yhtenäisen Baltian jääjärven, josta maaston korkeimmat kohdat, muun muassa jääkauden kasaama hiekkaharjanne Karjalankannas, ylsivät vedenpinnan yläpuolelle. Ensimmäiset kalastusta, hylkeenpyyntiä ja metsästystä harjoittavat ihmiset muuttivat Laatokan ympäristöön ja Suomen alueelle meren yli etelästä, Kannaksen kautta kaakosta sekä Laatokan ja Vienanmeren välialueelta idästä noin 10 000 vuotta sitten. Tutkijat korostavat erityisesti Kannaksen merkitystä Suomen alueen varhaisimpana asutusreittinä.
Tältä ajalta on peräisin Antrean verkko, joka löytyi Kannaksella suosta vuonna 1913 ja on yksi vanhimpia merkkejä Suomeen suuntautuneesta asutusliikkeestä. Radiohiiliajoituksen perusteella verkon lankana käytetyn harmaapajun niini on kasvanut 8560–8240 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Samalta aikakaudelta on tutkittu asutuksen merkkejä Salpausselän eteläpuolelta Lahden Ristolassa, Joutsenon Kuurmanpohjassa ja Orimattilan Myllykoskella.
Arkeologien käyttämässä aikakausien jaottelussa Karjalan ja Suomen varhaisin asutus sijoittuu mesoliittiseen eli esikeraamiseen kivikauteen. Asuinpaikkoja ja esineitä on löydetty Suomenlahden ja Laatokan välisen sokkeloisen vesireitin varrelta. Laatokan puolella kivikauden keskeistä asuinaluetta on ollut Kaukola sekä Räisälä aivan Käkisalmen naapurissa. Löytöjä on tehty myös Jaakkimassa ja Sortavalassa sekä Salmissa Laatokan itärannalla.
Keramiikan valmistustaidon yleistyminen noin 7100 vuotta sitten aloitti noin 3 300 vuotta kestäneen neoliittisen aikakauden. Saviastioiden vanhin koristelutapa eli kampakeraaminen tyyli levisi Karjalaan Äänisen suunnalta. Virolaisen arkeologi Valter Langin mukaan muinais-DNA-tutkimukset osoittavat, että kampakeramiikan toivat Karjalaan idästä tulleet ihmiset, jotka sekoittuivat Karjalaan jo asettuneiden ihmisten kanssa. He eivät vielä puhuneet mitään saamen tai suomen kielen kantamuotoa.
Suomen kieli länsiuralilta
Länsiuralilaisten kielten, joista suomikin on kehittynyt, alkukoti sijoitetaan Volgan, Oka- ja Kamajokien alueelle. Valter Langin mukaan ensimmäiset länsiuralilaisten kielten puhujat alkoivat siirtyä kohti Fennoskandiaa kivikauden lopulla, noin vuosina 1250–1750 eaa. He kulkivat jokireittejä pitkin luoteeseen: Laatokan seudulle, Karjalaan ja Sisä-Suomeen asti. Myöhemmin näistä tekstiilikeramiikkaa valmistaneista ryhmistä kehittyivät saamelaiset.
Noin vuosina 1750–100 eaa., eli kivikautta seuranneen varhaismetallikauden aikana, samalta seudulta, mutta hieman etelämpää lähti liikkeelle toinen ryhmä, joka eteni ikivanhoja reittejä pitkin kohti Baltiaa ja ilmeisesti Väinäjokea pitkin kohti Itämerta. Nykyisen Latvian alueelta nämä ihmiset levittäytyivät Suomenlahden rannoille Pohjois-Viroon, ja matkan varrella heidän puhumaansa kieleen tarttui balttilaisia ja germaanisia lainoja. Pohjois-Virossa kehittyneestä kielestä tutkijat käyttävät nimitystä myöhäiskantasuomi.
Myöhäiskantasuomi ja siis kantasuomalainen väestö levisi hitaasti Suomenlahden ylitse lounaiseen Suomeen ja sieltä edelleen itään Karjalankannakselle ja Laatokan luoteisrannikolle. Luoteisrannikolta muinaiskarjalan kieli eteni vielä Laatokan kaakkoispuolelle, jossa siitä kehittyi muinaisvepsä.
Läntiseksi tulkitun arkeologisen aineiston määrä alkoi lisääntyä Karjalankannaksella 600–700-luvuilta jaa. alkaen, ja 1100–1300-luvulle tultaessa alueelle oli muodostunut oma kulttuuri, jonka toimeentulo perustui maanviljelyyn, karjankasvatukseen ja metsästykseen. Tämä aikakausi tunnetaan karjalaisen kulttuurin huippukautena, jolta ovat perua muun muassa monet upeat naisten asuihin kuuluneet korut.
Lähteet:
Valter Lang (2020): Homo Fennicus
Timo Miettinen (2025): Euroopan esihistoriallisten kulttuuri- ja väestövirtausten kehitys ja saapuminen Suomeen Karjalankannaksen kautta: kulttuurien kohtalo globaalien kriisien paineessa
Kuvat: Museovirasto ja Sakari Pälsi
