Laatokan vene kehittyi vuosisatojen aikana
Laatokalle tyypilliset veneet kehittyivät satojen vuosien kuluessa sopimaan järven olosuhteisiin. Vaikutteita tuli monesta suunnasta.
Mallia ja oppia on otettu muun muassa Vienanmereltä. Länsimaisten merenkulkijoiden mukaan Vienanmeren alukset olivat 1500-luvulla limisaumaisia ja niiden laudat oli nivottu toisiinsa vitsaksilla. Englantilainen Stephen Burrough purjehti Vienanmerellä vuonna 1556. Hän kertoo, että paikalliset alukset purjehtivat huomattavasti nopeammin kuin englantilaiset.
Alusten rakenne ja mallit säilyivät vuosisatoja. Ne olivat 1800-luvulla suunnilleen samat kuin 400 vuotta aiemmin.
Nahasta ompelemalla
Jo 1200-luvulla veneitä valmistettiin ompelemalla nahkaa jänteillä ja puunjuurilla. Rakentamistaidon osasivat ainakin saamelaiset ja Vienanmeren rannan asukkaat. Puuta alettiin käyttää rakentamisessa mahdollisesti 700-luvulla. Saamelaisten, suomalaisten ja karjalaisten alueilla laudat kiinnitettiin ensin ompelemalla. Naulojen käyttö yleistyi myöhemmin.
Laatokalla oli suomalaisten aikana omantyyppinen vene, jota on nimitetty Laatokan veneeksi. Yhtenäisiä veneet eivät olleet, vaan ne olivat aikojen kuluessa kehittyneet eri puolilla Laatokkaa hieman erilaisiksi. Ne voidaan jakaa lounaisen, luoteisen ja koillisen rannikon veneisiin. Lounainen alue ulottui Metsäpirtistä Käkisalmen pohjoispuolelle, luoteinen alue Hiitolasta Sortavalan saaristoon ja koillinen Impilahden ja Salmin rannikolta Venäjän rajalle.
Laatokan veneen koko ja muoto vaihtelivat käyttötarpeen mukaan. Pienimmät liikkuivat soutamalla ja isommissa veneissä käytettiin purjeita ja myöhemmin moottoreita.
Veneet kehittyivät ja muuttuivat pitkän ajan kuluessa. 1900-luvulla muutos oli aiempaa nopeampaa, kun moottorit tulivat veneisiin. Se merkitsi soutuveneiden muodon ja koon sekä vesilinjan pituuden kasvamista.
Omaperäisiä ratkaisuja
Suomen muiden seutujen veneiden kanssa löytyy sekä yhteistä että eroja. Laatokan veneet olivat molemmista päistään teräviä sekä myös kohtalaisen symmetrisiä. Muoto oli meriominaisuuksien kannalta hyväksi. Sekä keulan että perän kokkapuu kaartuu voimakkaasti sisäänpäin. Sekä keulassa että perässä oli pieni kansa eli kansin. Perässä oli säilytyslokero, jota sanottiin myös tohkoksi, kaapiksi tai komeroksi. Peräteljon alla olevasta lokerosta käytettiin nimeä alatohko tai kormu. Siellä säilytettiin kaloja.
Laatokan pienimmät veneet olivat noin 5 metriä pitkiä ja 1,4 metriä leveitä. Kölin pituus oli noin 3 metriä ja korkeus 3-5 senttiä. Venettä käyttivät soutuveneenä sekä kaupunkilaiset että maalaiset. Veneestä käytettiin nimitystä rantii- eli särk’verkkovene. Etuteljon reikään sai usein 3-4 neliömetrin kokoisen nelikulmaisen purjeen, joka kiinnitettiin varpaan eli sestaan, rainaan tai purjerassiin.
Veneen laidan yläreuna vahvistettiin ylimmän laudan sisäpuolelle laitetulla iärpuulla.
Nuotanvetoa varten valmistettiin ”kieräveneitä”. Ne olivat puolesta metristä metriin pitempiä kuin särk’verkkoveneet.
Vielä isompia olivat mer’venneet, joita käytettiin selkävesillä. Veneissä oli peräsin eli ruotelj tai rula, joka käännettiin peräsinvarrella eli rumppanalla tai rumpelilla. Suurissa veneissä oli kaksi mastoa.
Ennen moottoreiden yleistymistä suurin oli ulkomeren koukkupyyntiin käytetty kokkavene eli saima. Kokka-sana tarkoitti koukkupyyntiä, ei veneen keulaa. Suurimmat olivat jopa yli 10-metrisiä ja kaksimastoisia. Veneet olivat nopeita ja hyviä luovimaan. Niiden keulavannas oli suora ja taittui yläpäästä suorakulmaisesti taaksepäin. Ylimmät laitalaudat kaartuivat keulassa sisäänpäin.
Moottoreita 1920-luvulla
Moottorit syrjäyttivät purjeen avomeren kalastuksessa nopeasti, kun ne tulivat Laatokalle 1920-luvun alussa. Moottoreita asennettiin alkuun vain suurimpiin veneisiin.
Purje- ja moottoriveneen rungoilta vaaditaan erilaisia ominaisuuksia ja Laatokan venemestarit alkoivatkin valmistaa varsinaisia moottoriveneitä. Niihin tehtiin usein matala keulakajuutta. Varsinkin eteläisellä Laatokalla purjeveneet säilyttivät asemansa pitkään, sillä myrskyllä veneet piti vetää kuivalle maalle, ja moottoriveneiden käsittely oli hankalampaa. Kun aallonmurtajat yleistyivät 1930-luvulla, ongelma poistui.
Etelässä kuin avomerellä
Eteläisellä Laatokalla oli Metsäpirtin pitäjässä Saaroisten kalastussatama. Rannikko on avointa ja matalaa ja suojaisia satamia tai valkamia on harvassa, ja kalastus keskittyi muutamaan kalastajayhdyskuntaan. Kalaa pyydettiin kuin avomerellä. Matalien rantojen takia veneet vedettiin korkealla maalle ja veneiden keskikaaren muoto olikin litteämpi kuin muualla.
Luoteessa, Hiitolassa rakennettiin 1900-luvun alkupuolella kaksimastoisia ja yli 8-metrisiä hevosveneitä, 5,5 metrisiä nuottaveneitä ja 4,5 metrisiä kalaveneitä. Kurkijoella valmistettiin lähinnä pieniä soutuveneitä, ja purjeita käytettiin vähän. Lumijoella Laatokan selkien äärellä tehtiin suuria veneitä suurilla selillä käytettäväksi. Siellä rakennettiin myös kirkkoveneitä. Karjan kuljetusta varten tehtiin hevosveneitä. Moatkaveneitä käytettiin suurrysän eli moatkan kokemisessa. Pienempiä veneitä olivat kierä-, rantii- ja särk’verkkoveneet. Suurissa veneissä oli köli ja peräsin.
Veistotaito periytyi
Veneenveisto periytyi usein isältä pojalle. Kylissä oli myös paljon miehiä, jotka tekivät itse omat veneensä. Sortavalan seudulla veneenveistäjiä oli useita, muun muassa Haavuksen- ja Riekkalansaarella. Suomen Joutsenen pelastusveneet valmistettiin Sortavalan Lahdenkylässä.
Impilahdella valmistettiin tyypillisesti kahta venetyyppiä: nuotta- eli kalaveneitä sekä soutuveneitä. Soutuveneissäkin käytettiin purjeita, yhtä tai kahta. Herrasväen veneissä oli pohjalla ritilät, talonpojilla vain laudat. Keula oli pulleampi kuin perä. Se teki veneestä tuulella tukevamman.
Laatokan rannoilla tehtiin myös paljon suurempia aluksia. Niistä käytettiin nimityksiä täkkisaima, donskotti, kaljuutta ja 3-mastoinen laiva. Aluksilla on ollut lukuisia muitakin nimiä.
Veneiden rakentamisessa tarkat mitat eivät olleet tärkeitä. Puutavaraa käytettiin syykuvioiden mukaan. Laitalaudoituksessa alimman parin pintapuoli laitettiin ulospäin. Näin se käyristyi sisäänpäin. Ylemmät laudat asetettiin toisin päin. Veneisiin käytettiin parhaiten saatavilla olleita puulajeja: mäntyä, kuusta ja joskus haapaa.
Monenlaisia vaikutteita
Laatokan veneen- ja laivanrakennus on luonnollisesti saanut monenlaisia vaikutteita muualta. Jotkut Laatokan asukkaat olivat sitä mieltä, että vaikutteita oli tullut viikinkien laivoista. Mallia on otettu ehkä myös Novgorodin alueen aluksista. Kalasaima-veneissä oli kulmikas kokkapuu. Samanlainen ratkaisu on löydetty hollantilaisessa rannikkopurressa snikissä sekä Äänisen alueen aluksissa. Kulmikas kokkapuu on myös Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykissä Väinämöisen veneessä.
Hollantilaista vaikutusta selittänee se, että Vienanmerellä ja Aunuksessa on toiminut hollantilaisia laivamestareita. Jo 1600-luvulla hollantilaiset ja englantilaiset kävivät kauppaa Vienajoen suulla Holmogorissa ja Arkangelissa sijainneissa merisatamissa.
Hollantilaisten snikissa oli sumppu elävien kalojen kuljettamiseen, ja joissain Laatokankin aluksissa oli sumput. Näillä raassala-veneillä kuljetettiin kalaa Pietariin. Ainakin Kuolan niemimaalla ja Vienanmerellä on veneenrakennuksessa ollut myös vahvaa norjalaista vaikutusta.
Sodan jälkeen uusia vaikutteita
Laatokan purje- ja soutuveneiden merkittävin aikakausi oli 1900-luvun alkupuoli. Suurista purjeveneistä kehittyivät paikalliset moottoriveneet. Pienet veneet säilyivät entisen muotoisina, entisessä käytössään toisen maailmansodan loppuun asti.
Kun Laatokan rannoilla veneitä rakentaneet siirtyivät evakkoina Suomeen, heidän veneensä saivat vahvoja vaikutteita uusien kotiseutujen veneistä ja alkuperäiset Laatokan veneen piirteet alkoivat kadota.
Laatokan veneitä on rakennettu jonkin verran myös sotien jälkeisenä aikana. Vuonna 2025 kotkalainen Timo Pakarinen rakensi Laatokka-veneen, jota hän muokkasi jonkin verran. Pakarisen veneessä on perälauta, toisin kuin alkuperäisissä suippoperäisissä. Lukuisia kanootteja ja useita veneitä rakentanut Pakarinen käyttää veneeseen mäntyä ja kaariin saarnia. Pintakäsittely tehdään pellavaöljyllä ja tervalla.
Tiedot perustuvat Jouni Arjavan Laatokan vene -tekstiin. Arjava on laivanrakennuksen diplomi-insinööri. Arjavan artikkeli löytyy osoitteesta: https://journal.fi/nauticafennica/article/view/160529/104219
