Käkisalmen rannikon kalastajat – ammattinsa aatelia
Käkisalmen rannikon Kalastajainseura syntyi aikana, jolloin Laatokka oli rannikon ihmisille sekä elannon lähde että vaativa työympäristö. Käkisalmen rannikon kalastajat tunnettiin erityisesti syötti- ja koukkukalastuksen taitajina, jotka liikkuivat suurilla veneillään kauas Laatokan ulapoille kaikkina vuodenaikoina.
Kalastus oli kovaa ja vaarallista työtä. Pitkäsiimat ulotettiin kilometrien päähän selkävesille, ja pyyntiä harjoitettiin myrskyissä, pakkasissa ja syyspimeissä. Laatokka antoi toimeentulon, mutta vaati toisinaan myös raskaita uhreja. Yhteinen ammatti, meri ja sen vaarat yhdistivät kalastajia – ja tästä yhteishengestä syntyi myös järjestäytynyt toiminta.
Aktiivinen kalastajainseura
Käkisalmen rannikon Kalastajainseuran perustava kokous pidettiin 31. maaliskuuta 1924 Vuohensalossa Heikki Vuohelaisen talossa. Paikalle saapui noin neljäkymmentä kalastajaa sekä alan asiantuntijoita Helsingistä ja Sortavalasta.
Kokouksen puheenjohtajana toimi opettaja Matti Kallonen, ja seura päätettiin perustaa yksimielisesti. Toiminta-alueeseen kuuluivat Vuohensalon, Ylä-Puustin, Pörtsykän, Tenkalahden ja Pärnän kylät sekä Käkisalmen kaupunki.
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Antti Kotti. Jo alkuvuosina seura liittyi jäseneksi Laatokan Kalastajaseurojen Keskusliittoon, jonka kautta rannikon kalastajat saivat yhteyden laajempaan kalatalouden kehittämiseen.
Yhdistys toimi aktiivisesti ammattikalastajien edunvalvojana ja harjoitti myös osuustoiminnallista liiketoimintaa tekemällä yhteisostoja kalastustarvikkeista sekä tarjoamalla lainoitusta kalastajien hankinnoille.
Seura vuokrasi Valamon luostarin hallinnassa olevalta Vossinoin saarelta tukikohdan pitkien kalastusmatkojen varalle. Tukikohdan vuokrat maksettiin kaloilla, jotka eivät aina olleet tuoreimmasta päästä, muisteli Valamon luostarin igumeeni seuran toimintaa.
Vuohensaloon kala- ja hätäasema
Heti toimintansa alkuvuosina seura ryhtyi ajamaan Vuohensalon kalastus- ja hätäsataman rakentamista. Avoin Laatokan rannikko oli vaarallinen erityisesti syysmyrskyjen aikaan, jolloin kalastajat tarvitsivat turvallisen maihinnousupaikan.
Vuohensalon kalastajat perustelivat hanketta sillä, että Metsäpirtin rannikon satamat jäätyivät aikaisin talvella, jolloin Vuohensalon merkitys korostui koko Laatokan pohjoisrannikon kalastajille. Satamahanke eteni kuitenkin hitaasti valtion rahapulan vuoksi.
Vuonna 1932 seura vetosi uudelleen valtioneuvostoon ja korosti ulappakalastuksen kasvua sekä moottoriveneiden lisääntymistä. Sataman puute oli muodostunut suoranaiseksi turvallisuuskysymykseksi, sillä aava rannikko oli vaatinut useiden kalastajien hengen.
Vaikka varsinaista suurta satamaa ei ehditty rakentaa ennen sotia, seura sai aikaan oman laiturin. Vuonna 1937 päätettiin satamalaiturin rakentamisesta talkoovoimin, ja laituri valmistui jo saman kevään aikana.
Valtiolta saatujen varojen turvin Vuohensalon satamaan valmistui vielä 140 metriä pitkä aallonmurtaja tukimuureineen vuonna 1938.
Laatokka – raaka ja petollinen isäntä
Kesäisen tyyni Laatokka on jäänyt monien järven kokeneiden mieliin unohtumattomana kokemuksena, mutta järvi osasi olla petollisen vaarallinen. Siitä kertovat myös Vuohensalon kalastajien elämänkohtalot.
Ennen Vuohensalon sataman ja aallonmurtajan valmistumista veneitä piti säilyttää tyrskyille alttiilla rannalla. Myrskyssä rantaan tulo oli usein vaikeaa ja vaarallistakin. Laatokalle lähtemisessäkin oli haasteensa. Kovalla tuulella rannasta piti lähteä keula edellä, etteivät aallot olisi täyttäneet venettä vedellä. Siksi veneet vedettiinkin rannalle yleensä perä edellä. Muualla Suomessa veneiden kölit olivat yleensä perään päin syveneviä, ja sellaista venettä olisi vaikea vetää rannalle perä edellä. Siksi laatokkalaisissa kalaveneissä kölin syvin kohta oli keulassa.
Käkisalmen rannikon Kalastajainseuran perustajiin kuuluneen ja myöhemmin Heinolaan evakkona muuttaneen Heikki Vuohelaisen isä menehtyi Laatokan tyrskyihin. Samoin oli käynyt myös hänen isoisälleen. Heikki jäi vuohensalolaisen kalastajatalon ainoaksi mieheksi 9-vuotiaana. Neljälapsisen perheen tulojen hankkiminen jäi suureksi osaksi nuoren pojan harteille. Heikin ammattikalastajan ura alkoi varhain.
Kesäjuhlat kokosivat Laatokan rannikon väen
Kalastajaseuran toiminta ei rajoittunut pelkkään ammattiasioiden hoitoon. Vuonna 1929 seura osti Vuohensalon rannasta Heikki Yrjönpoika Vuohelaiselta talon Tahkoniemestä aivan veden rajasta, ja siitä tehtiin kalastajaseuralle tukikohta, varasto ja seuratalo.
Seuratalo oli kalastajille tärkeä tukikohta, jossa voitiin yöpyä kalastuskausien aikana, pitää kokouksia ja järjestää juhlia. Talon järjestyssäännöt kertovat paljon aikakauden kalastajayhteisöstä: väkijuomat, kortinpeluu ja “rivoudet” olivat kiellettyjä, ja rakennusten käyttöä valvottiin tarkasti.
Varastomakasiinia käytettiin pyydysten kuivatukseen ja säilytykseen. Talon vahtimestarin tehtävänä oli pitää rakennukset lämpiminä ja hyvässä kunnossa.
Seuran näkyvimpiä tapahtumia olivat vuosittaiset kesäjuhlat, joita järjestettiin usein Tahkoniemen rannassa. Ohjelma yhdisti kalastajakulttuurin, kilpailut ja kansanjuhlan.
Juhlissa järjestettiin soutu- ja purjehduskilpailuja sekä myöhemmin moottorivenekilpailuja. Lisäksi ohjelmassa oli puheita, esitelmiä, laulua, lausuntaa ja tanssia. Suosittuja kilpailuja olivat myös hevosenkengänheitto, piilenheitto ja naulanlyönti.
Käkisalmen Sanomat kuvasi vuonna 1933 Vuohensalon kalamiesjuhlaa erittäin onnistuneeksi. Tapahtumassa puhuttiin kalastajien yhteistyöstä, kalan säilönnästä ja lohensukuisten kalojen pyynnistä. Yleisölle tarjottiin kalasoppaa, ja juhlan päätteeksi esitettiin näytelmä Saimaan rannalla.
Sota katkaisi Laatokan kalastuselämän
Talvisota pysäytti seuran toiminnan lähes kokonaan. Laatokan kalastus keskeytyi, kalastajat olivat rintamalla ja suuri osa välineistöstä menetettiin.
Evakkoon joutuneet jäsenet kokoontuivat kuitenkin jo lokakuussa 1940 Ylistarossa Herttuan kansakoululla ja päättivät jatkaa toimintaa. Jatkosodan aikana osa jäsenistä palasi takaisin Laatokan rannikolle.
Sota-ajan pöytäkirjoista näkyvät materiaalipula ja niukkuus. Kalastuslankoja, nuoria, köysiä ja moottoripetroolia jaettiin tarkasti. Jokainen verkko ja pyydys oli tärkeä.
Laatokan Kalastajaliitto pyrki sodan aikana elvyttämään Laatokan kalastusta mahdollisimman nopeasti. Kalastajat nähtiin tärkeinä elintarvikkeiden tuottajina, ja liitto teki yhteistyötä sotilashallinnon kanssa pyydysten, veneiden ja työvoiman järjestämiseksi.
Uusi alku Heinolassa
Lopullinen evakkomatka merkitsi samalla uuden vaiheen alkua seuran historiassa. Ensimmäinen sodanjälkeinen kokous pidettiin 5. tammikuuta 1947 kahvila Oululaisessa Heinolassa.
Koska suuri osa jäsenistä oli sijoittunut Heinolaan ja sen ympäristöön, seura päätti jatkaa toimintaansa uudella kotiseudulla. Heinolasta tuli yhdistyksen uusi kotipaikka.
Heikki Vuohelainen oli yksi Heinolan Ruotsalaisella ammattikalastusta jatkaneista kalastajista. Muita Heinolaan asettuneita kalastajia olivat muun muassa Aarne A. Bogdanov, Eero Javanainen, Valtteri Kotti ja Tuomas Pärssinen.
Vuohelainen rakensi uuden kodin Sinilähteelle sekä kalastuslaiturin ja vajan Ruukinpohjaan. Vuohelainen oli myös aktiivinen uudessa kalastajainyhdistyksessä. Heikin oman Erkki-pojan ohella moni muukin Karjalan evakon poika sai ensimmäiset oppinsa kalastuksesta Kollarinselällä muikunpyynnissä.
1950-luvulla seura liittyi Etelä-Suomen Merikalastajain Liittoon ja jatkoi aktiivista toimintaansa. Vuonna 1958 Ruotsalaisen saareen rakennettiin oma kalamaja savusaunoineen. “Tuulentupa” muodostui vuosikymmeniksi seuran jäsenten tukikohdaksi.
Seuran aktiivijäsen Heikki Vuohelainen kuoli 59-vuotiaana syöpään vuonna 1963.
Vaikka ammattikalastus on Heinolassa vähitellen hiipunut, kalastus on säilynyt monille tärkeänä harrastuksena ja elämäntapana. Seura on osallistunut myös kalanistutuksiin ja kalavesien hoitoon yhdessä Heinolan seudun muiden kalastusseurojen kanssa.
2000-luvulla seuran jäsenmäärä on pienentynyt, mutta suuri osa jäsenistä on edelleen karjalaisjuurisia. Seura vietti vuonna 2024 yhdistyksen 100-vuotisjuhlia. Laatokan ulappien muistot, Vuohensalon rannat ja kalastajayhteisön perinteet elävät mukana, ja evakkojen perilliset käyvät aika ajoin kertomassa tarinoita Karjalan mereltä.
