Laatokan meren laivat
Jo kivikaudelta lähtien Laatokka on ollut osa monipuolista vesitieverkostoa, jota pitkin kuljettiin Vienanmeren, Laatokan, Saimaan, Päijänteen, Inarinjärven, Pohjanlahden ja Suomenlahden välillä. Reittejä käytettiin niin talvella kuin kesälläkin pyynti- ja kauppamatkoilla. Niitä pitkin ovat kulkeneet ihmiset, tavarat kuin kulttuurikin
Kalliomaalausten perusteella on arvioitu, että varhaisimmat veneet olivat nahkaveneitä, mutta niistä ei ole säilynyt arkeologisia löytöjä. Nahkaveneen seuraajaksi on arveltu ompelu- tai nitomistekniikalla valmistettua lautavenettä sekä sivulaudoilla varustettua haapiota. Saimaan alueelta on toisen maailmansodan jälkeisissä tutkimuksissa löydetty useita ommeltuja veneitä. Voi arvella, että samanlaisia aluksia on käytetty myös Laatokalla. Suomen eri alueilta on kaivauksissa löytynyt kymmeniä ruuheja, jotka ovat säilyneet hyvin samanlaisia vuosisatoja.
Sisävesillä käytettiin matkaveneistä nimitystä kavassi vielä 1500-luvun loppupuolella. Merellä kavassi lienee ollut 6-8 talonpohjan varustama nopeakulkuinen alus.
Tuohon aikaan sisävesillä oli käytössä myös tavallisia soutuveneitä, jollaveneitä, haapioita ja matkaveneitä sekä myös lotjia. Laatokalle, Käkisalmeen tuotiin Saimaalla valmistettuja saaristoveneitä, kavassi- ja matkaveneitä sekä alusten valmistamiseen tervaa, hamppua ja purjepalttinaa. Laatokalle valmistettiin laivaston tarpeisiin nopeita lotjia ja haapioita.
Keskiajalla suuri pohjoisen kauppatie kulki Laatokalta luultavasti Käkisalmesta pohjoisen suuntaan Kilpolansaaren kautta Kiteen Pyhäjärvelle, siitä Puhoksen kautta Pielisjoelle ja ylös Pieliselle. Sieltä itään päin kuljettiin Lieksanjokea ja pohjoiseen Oulujoen vesistöä pitkin nykyisen Oulun tienoille. Hiitolanjokea pitkin kuljettiin Laatokan ja Saimaan Särkilahden väliä. Alueilla on kymmenien kilometrin matkalla jokia, järviä, puroja ja koskia, ja vaihtoehtoisia reittejä on useita. Etelään merenkulkijat matkustivat Nevaa pitkin Suomenlahdelle.
Jo 1000- ja 1100-luvuilta lähtien Laatokalta on ollut yhteyksiä myös Vienanmerelle. 1400-luvulta on tiedossa karjalaisten ja venäläisten välisiä kiistoja kalavesistä.
Oikeus laivoihin
Laatokan rantamaat siirtyivät Ruotsille Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Käkisalmelaiset saivat oikeuden rakentaa ja ostaa laivoja. Kaupan määrästä ei ole säilynyt tietoja. Etelään vietiin lähinnä tervaa ja voita ja sieltä tuotiin suolaa ja muun muassa tupakkaa. Laatokalta tehtiin kaupparetkiä Nevanlinnan lisäksi ainakin Tukholmaan ja Saksaan. Vuosisadan lopulla Laatokan alusten omistus keskittyi Impilahden rannikolle.
Stolbovan rauhan myötä sekä Ruotsi että Venäjä rakensivat sisävesille laivastojaan, joissa oli kymmeniä erityyppisiä aluksia.
Laatokalla kulki laivoja myös Nevanlinnasta ja Aunuksesta. Ne kuljettivat pääasiassa tervaa etelään ja suolaa pohjoiseen.
Ennen purjelaivakautta pitkiä kuljetusmatkoja tehtiin ainakin Saimaalla yksityisten omistamilla kolmi- tai viisihankaisilla veneillä, joissa oli kajuuttoja ja purjeita. Valtio velvoitti pitäjät tekemään pitäjänveneitä virallisia kuljetuksia varten. On arvioitu, että näiden veneiden tyyppi saattaa periytyä viikinkiajalta. Myöhemmät kirkkoveneet pohjautuivat näihin pitäjäveneisiin.
Laatokan ja yleisemminkin Viipurin läänin talonpoikaispurjehdus oli pitkään kotitarvepurjehdusta. Sillä hankittiin omaan käyttöön tarvikkeita, joita ei itse pystytty tuottamaan. Talonpoikaisaluksilla vietiin Laatokankin rantamilta maa- ja metsätalouden tuotteita myytäväksi Pietariin. Merenkulku ei ollut pitkään aikaan itsenäinen elinkeino, vaan laivojen omistajat olivat tyypillisesti myös maanviljelijöitä. Vähitellen alukset alkoivat merkitä myös yritystoimintaa, kun laivoilla kuljetettiin muitakin kuin omia tuotteita. Laivureista tuli vähitellen myös välittäjiä ja myyjiä rahdinkuljetusten kasvaessa. Maaseudun henkikirjoihin laivurin nimike ilmestyi 1800-luvun loppupuolella.
Usein laivat olivat yhteisomistuksessa suurten riskien ja vaadittavien pääomien takia. Laivanvarustajat olivat usein talollisia, ja naapurien ja sukulaisten yhteisomistukset olivat tavallisia. Toisin kuin Suomenlahdella, Laatokalla laivan omistajat olivat vain harvoin laivan päälliköitä.
Talonpoikaisalukset olivat tärkeitä. Niiden avulla pystyttiin parantamaan maanviljelyn ja karjanhoidon kannattavuutta. 1700-luvulla Venäjä perusti Laatokan etelärannoille useita telakoita. Niiden kautta Laatokan aluksiin tuli hollantilaisia vaikutteita ja järvelle syntyi uusi laivatyyppejä, esimerkiksi soima eli donskotti ja kaljotti. 1700-luvulla Laatokalla alkoi kulkea yhä suurempia laivalasteja, kun Pietariin vietiin Ruskealan marmoria ja sahojen tuotteita Länsi-Eurooppaan.
Seuraavalla vuosisadalla etelään vietiin sahatavaran lisäksi parkkia eli pajunkuorta, päreitä, kiviä, halkoja, kalaa ja voita. Suuri osa tuonnista oli viljaa ja suolaa, mutta myös monenlaiset tarve-esineet alkoivat täyttää laivoja.
Viipurin läänissä oli vuonna 1842 yhteensä 422 laivaa. Niistä Laatokalla oli 64. Laivojen lukumäärä oli suuri, mutta ne olivat pienempiä kuin Länsi-Suomessa. Laatokalla alusten määrä oli vähentynyt 1830-luvulla. Laatokan laivat olivat lähinnä Jaakkimassa, Kurkijoella, Salmissa, Impilahdella ja Sortavalan maalaiskunnassa.
Laatokka oli tärkeä rahtien ja kaupan kuljetuksen väylä 1830-luvulta eteenpäin. Suurin osa aluksista oli purjeveneitä ja lotjia. Saimaan kanavan valmistuminen vuonna 1856 siirsi paljon liikennettä Saimaalle. Savon ja Suomenlahden välinen liikenne siirtyi pois Laatokalta. Laatokalla lasteissa sahateollisuuden tuotteet olivat pääosassa vuosisadan loppupuolelta lähtien.
Höyryllä 1850-luvulta
Laatokalla merenkulun merkittävä muutos tapahtui 1850-luvulla, kun purjeista siirryttiin käyttämään höyryä. Ensimmäisenä liikenteen aloitti pietarilainen siipirataslaiva Pjotr Velikiij (Pietari Suuri), joka kulki Pietarin ja Petroskoin väliä ja pistäytyi myös Konevitsassa, Valamossa ja Sortavalassa. Höyryn myötä alukset pystyivät noudattamaan aikatauluja eivätkä olleet riippuvaisia tuulista. Se muutti merenkulun perusteellisesti. Höyrylaivat vaativat myös suurempia pääomia, mikä johti uudenlaisten yritysten perustamiseen.
Suomalaiset liikemiehet hankkivat vuonna 1859 Englannista Walamo-aluksen, jossa oli höyrykoneen pyörittämien siipirattaiden lisäksi apupurjeet. Rauta-ratas-höyry-laiwa, kuten sitä lehdissä nimitettiin, kuljetti reittiliikenteessä sekä matkustajia että rahtia Sortavalan ja Pietarin välillä ja poikkesi ainakin Pähkinälinnassa, Käkisalmessa, Konevitsassa ja Valamossa. Walamo oli 48 metrin pituinen ratashöyrylaiva ja saman yhtiön hieman myöhemmin hankkima Ladoga 41,5 metriä pitkiä propellihöyrylaiva.
Sortavala ja Salmi välinen höyrylaivaliikenne vuonna 1866.
Vuonna 1866 Laatokalla oli kolme höyryalusta. Isompia purjealuksia 84 oli yhteensä. Salmissa oli 36, Impilahdessa 30, Sortavalassa 14, Hiitolassa 3 ja Sakkolassa 1 alus.
Laatokan höyrylaivojen parasta aikaa oli 1870-luku. Uudet yritykset teettivät aluksia Laatokan ja muun Suomen telakoilla ja ostivat varsinkin höyrylaivoja ulkomailta. Laivanrakennusta oli varsinkin Impilahdella, Sortavalan maalaiskunnassa ja Salmin pitäjässä. Junayhteyksien nopeutuminen ja Laatokan pohjoisrannan taloudellisen aseman heikentyminen suhteessa nopeasti kehittyneeseen Kannakseen verrattuna vähensi Laatokan laivaliikenteen merkitystä.
1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä ja 1900-luvun alkupuolella ennen Suomen itsenäistymistä Laatokalla toimi useita laivayhtiöitä, joilla oli lukuisia laivoja. Reittiliikenne oli vilkasta pitäjien välillä. Erityisen vilkas liikenne oli Valamon luostariin, jonne matkustajia tuli sekä Pietarista että Karjalasta. Sortavalasta säännöllistä laivaliikennettä oli muun muassa Salmiin, Läskelään, Janaslahteen sekä Pitkärantaan.
Suomen itsenäistyttyä Laatokan vesiliikenne muuttui. Aktiiviset yhteydet Pietariin sekä Nevan kautta Suomenlahdelle hiljenivät. Suomalaisten paikkakuntien välillä oli vilkastakin laivaliikennettä.
Vallankumous siirsi tavarat rautateille
Rautatieverkon laajeneminen, Suomen itsenäistyminen ja Venäjän vallankumous siirsivät ison osa rahtiliikenteestä kiskoille.
Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä oli sotatila vuosina 1918 – 1920 ja vesiliikenne Nevan kautta oli keskeytyksissä. Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 sovittiin kauttakulusta Suomenlahden ja Laatokan välillä. Liikenne alkoi vasta kesällä 1923. Tuolloin Nevaa kulki 201 suomalaista alusta. Vuonna 1928 aluksia kulki 701. Niistä 484 oli höyryalusta, 2 moottorialusta ja 215 proomua. Tyhjänä kulki 349 ja lastissa 352 alusta. Laatokalle tuotiin kivihiiltä, suolaa, kappaletavaraa, kiviä, kalkkia ja glaubersuolaa. Suomenlahdelle vietiin varsinkin sahattua puutavaraa ja propseja. Jonkin verran kuljetettiin halkoja ja fajanssia. Vienti oli 104 000 tonnia ja tuonti vajaat 22 000 tonnia.
Liikennettä haittasivat Nevan mataluus, Pietarin sillat ja neuvostoviranomaisten toiminta. Kauttakulku väheni nopeasti 1930-luvulla. Vuonna 1938 aluksia kulki enää 75.
Laatokan vesiliikenne pohjoisesta etelään oli Suomen itsenäistymisen jälkeen lähes yksinomaan rahtiliikennettä. Turistimatkat Suomesta Pietariin ja Venäjältä Valamoon loppuivat.
Maailmansotien jälkeen Laatokan laivoista suurin osa jäi Laatokalle.
