Karjalan meren kalastajat elivät luonnon armoilla
Aamuyö on vasta vaihtumassa harmaaseen kajoon, kun vene irtoaa Laatokan rannasta. Ilma on tyyni, mutta kokeneet kalastajat tietävät, että järvi voi muuttua hetkessä armottomaksi.
Euroopan suurin järvi ei anna anteeksi virheitä. Laatokan selillä aallot kohoavat nopeasti korkeiksi, sumu nielee suunnat ja kylmä vesi raastaa veneitä ja miehiä. Laatokalla on syntynyt yksi pohjoisen Euroopan merkittävimmistä kalastuskulttuureista.
Laatokka ei ollut karjalaisille pelkkä järvi. Se oli työmaa, ruokavarasto, kulkuväylä ja elämäntapa.
Laatokan kalastus jakautui suomalaisten kalastajien arjessa karkeasti kahteen päämuotoon: ulappakalastukseen ja rannikkokalastukseen. Ulappavesillä pyydettiin erityisesti lohta, nieriää ja kuhaa, jotka liikkuivat laajoilla selkävesillä kuoreen, muikun ja muiden pikkukalojen perässä. Kaukopyynnissä käytettiin verkkoja, pitkäsiimoja ja kierrenuottia, ja työ oli lähes yksinomaan miesten tekemää.
Rannikkokalastuksessa puolestaan käytettiin erilaisia nuottia ja rantaverkkoja. Pienimmät nuotat voitiin vetää kahden hengen voimin, mutta suurimmat siikanuotat vaativat jopa kymmenen kalastajan yhteistyötä. Rantanuottauksessa myös naiset osallistuivat usein aktiivisesti kalastukseen.
1930-luvulla suomenpuoleisen Laatokan kalastus ja hylkeenpyynti antoivat elannon noin 15 000 ihmiselle. Vuonna 1934 ammattimaista kalastusta harjoitti 2117 ruokakuntaa. Vielä 1930-luvun alussa Laatokalla oli käytössä 2576 soutu- ja purjekäyttöistä kalastusvenettä sekä 269 moottorivenettä.
Moottoriveneet keskittyivät erityisesti Lounais-Laatokalle Metsäpirtin ja Käkisalmen seuduille, joissa harjoitettiin laajamittaista selkävesikalastusta verkoilla ja pitkäsiimoilla. Sen rannoilla kalastettiin sukupolvesta toiseen, rakennettiin veneitä, kehitettiin omaperäisiä pyydyksiä ja opittiin tuntemaan veden, tuulen ja kalojen käyttäytyminen lähes vaistonvaraisesti.
Järvi kuin meri
Laatokka on niin valtava vesialue, että sitä on usein verrattu mereen. Järven vesipinta-ala on 17 890 neliökilometriä, eli se on noin neljä kertaa Saimaan kokoinen. Laatokan suurin pituus on 210 kilometriä ja leveys 130 kilometriä. Vettä järvessä on jopa 840–910 kuutiokilometriä – enemmän kuin Suomen kaikissa järvissä yhteensä.
Laatokan erityispiirteisiin ovat kuuluneet myös sen kylmät ja syvät vedet. Ne loivat ihanteelliset olosuhteet lohikaloille, joiden vuoksi järvi tuli tunnetuksi kaukana Karjalan ulkopuolellakin.
Laatokan keskisyvyys on 47 metriä ja syvin kohta jopa 230 metriä.
Syvin alue sijaitsee Valamon ja Lahdenpohjan välillä. Pohjoisosa on kallioinen, rikkonainen ja paikoin hyvin syvä, kun taas eteläiset rannat ovat matalampia ja pehmeäpohjaisempia. Suuret selkävedet muodostavat avoimia ulapoita, joilla sää voi muuttua hetkessä.
Kalastajien elämä määräytyi luonnon rytmien mukaan. Tuuli saattoi estää lähtemisen vesille päiväkausiksi, mutta hyvän sään aikana oli lähdettävä, vaikka väsytti tai kylmä kangisti käsiä. Kalastus oli raskasta ruumiillista työtä.
Lohikalojen valtakunta
Länsirannikon Käkisalmen ja Metsäpirtin alueet tunnettiin erityisesti lohenpyynnistä, kun taas Sortavalan ja Salmin saaristoalueilla siianpyynti muodosti monien kylien tärkeimmän elinkeinon.
Laatokan kalalajisto oli poikkeuksellisen monipuolinen. Järvessä eli kymmeniä kalalajeja, joista monet olivat arvostettuja saaliskaloja.
Tunnetuimpia olivat järvilohi, siika, nieriäinen, harjus ja kiiltolohi.
Erityisesti Laatokan lohta pidettiin laadukkaana ja arvokkaana. Sen liha oli rasvaista ja maukasta, ja siitä tuli tärkeä kauppatavara. Monille rannikkokylille lohenpyynti oli tärkein toimeentulon lähde.
Siika puolestaan muodosti laajan ja tasaisen saalispohjan. Sitä pyydettiin suuria määriä etenkin Laatokan saaristoalueilla ja pohjoisrannoilla.
Mutta Laatokassa eli myös harvinaisempia lajeja. Historiallisissa tiedoissa mainitaan esimerkiksi sampi, joka saattoi kasvaa valtavan kokoiseksi. 1800-luvulla pyydettiin jopa yli sadan kilon painoisia sampia. Tällaiset saaliit olivat tapahtumia, joista puhuttiin pitkään.
Nuottakunnista yhteisöjä
Laatokan kalastajat ja nuottakunnat kehittivät omia pyyntimenetelmiään, jotka sopivat juuri järven vaihteleviin olosuhteisiin. Monet pyydykset erosivat selvästi muualla Suomessa käytetyistä välineistä.
Tunnetuimpia oli tarpuska eli tarvontaverkko. Se oli erityisesti siianpyyntiin käytetty pyydys, jonka käyttö vaati kokemusta ja yhteistyötä.
Kalastajat laskivat verkon veteen ja ajoivat kalat sitä kohti. Työssä tarvittiin tarkkaa silmää ja kykyä lukea veden liikkeitä. Kalojen käyttäytyminen, säätila ja vuorokaudenaika vaikuttivat kaikki onnistumiseen.
Verkot olivat suuria ja raskaita käsitellä. Märkä verkko painoi paljon, ja kylmä vesi teki työstä entistä raskaampaa. Silti kokeneet kalastajat saattoivat käsitellä pyydyksiä hämmästyttävän nopeasti.
Laatokalla käytettiin myös suuria nuottia. Kesänuottien pituus saattoi nousta satoihin metreihin, niinpä kalastus Laatokalla ei ollut yksinäistä työtä. Niin syntyivät nuottakunnat – kalastajaryhmät, joissa jokaisella oli oma tehtävänsä.
Yksi ohjasi venettä, toinen tarkkaili verkkoja, kolmas vastasi saaliin käsittelystä. Kokemus ratkaisi paljon. Vanhimmat kalastajat tiesivät parhaat pyyntipaikat ja osasivat arvioida säätilan pienistäkin merkeistä.
Työpäivät venyivät pitkiksi. Vesille lähdettiin usein ennen auringonnousua, ja saaliin käsittely jatkui vielä rannassa. Kalat suolattiin, kuivattiin tai kuljetettiin myyntiin.
Kalastus yhdisti kyläyhteisöjä. Veneitä rakennettiin yhdessä, pyydyksiä korjattiin talkoilla ja kokemuksia vaihdettiin rannassa iltaisin.
Vaarallinen järvi kasvatti karjalaista identiteettiä
Laatokka antoi elannon, mutta se myös vaati veronsa. Äkilliset myrskyt olivat kalastajien jatkuva pelko. Tyyni sää saattoi muuttua hetkessä rajuksi aallokoksi. Erityisen vaarallisia olivat syysmyrskyt, jolloin kylmä vesi ja kova tuuli tekivät pienistä veneistä haavoittuvia.
Monet kalastajat menettivät henkensä järvellä. Silti vesille lähdettiin yhä uudelleen, sillä muuta toimeentuloa ei aina ollut.
Laatokan kalastajilta vaadittiin poikkeuksellista kestävyyttä. Heidän täytyi hallita veneily, tuntea pyydykset ja osata arvioida luonnon merkkejä. Ammattitaito siirtyi sukupolvelta toiselle.
Karjalassa Laatokka oli enemmän kuin luonnonmaisema. Se oli osa ihmisten identiteettiä.
Kalastukseen liittyi vahva yhteisöllisyys ja oma kulttuurinsa. Kalastajien puheessa, tavoissa ja työrytmissä näkyi järven vaikutus.
Vuodenajat rytmittivät elämää: keväällä odotettiin jäiden lähtöä, kesällä elettiin kiireisintä pyyntiaikaa ja syksyllä valmistauduttiin myrskyihin.
Monille perheille kalastus määritti koko elämän suunnan. Lapset oppivat jo nuorina veneisiin ja verkkoihin liittyvät taidot. Laatokan rannalla kasvaneille järvi oli yhtä aikaa tuttu ja arvaamaton.
