Laatokan norpan maanittajat
Laatokan ulapoilla eli vielä 1900-luvun alkupuolella omaleimainen pyyntikulttuuri, jossa yhdistyivät kalastajien elinkeino, vanhat uskomukset ja poikkeuksellinen luonnontuntemus. Laatokan norppa, laatokanhylje (Pusa hispida ladogensis), oli monelle rannikon kalastajalle tärkeä lisä toimeentuloon aikana, jolloin kalastus oli vuodenkierrossa hiljaisimmillaan.
Laatokan norppa oli saimaannorpan lähisukulainen, mutta kookkaampi. Se saattoi kasvaa puolitoistametriseksi ja painaa loppukesällä jopa 80 kiloa. Norpat viihtyivät kesäisin uloimmilla saarilla ja kallioisilla luodoilla, talvisin taas laajoilla jääkentillä, joihin ne rakensivat lumisia pesiään eli pahnojaan railojen läheisyyteen. Pesän alla oleva avanto tarjosi pääsyn veteen ja kalaisille apajille.
Syksyisin norppia pyydettiin niin sanotulla maanittamisella. Pyyntimies pukeutui mustiin vaatteisiin ja jäljitteli rantakivillä norpan ääniä ja liikkeitä. Norpan hyvä kuulo ja heikompi näkö mahdollistivat sen, että eläin saattoi kiinnostua kutsusta ja lähestyä ääntelijää. Varsinainen ampuja odotti piilossa kivien tai rantapusikon suojassa.
Maanittamiseen liittyi vanhoja uskomuksia ja rituaaleja. Metsän ja veden haltijoita lepyteltiin ennen pyyntiä. Maalle heitettiin pieni lahja – esimerkiksi rukkanen tai kangaspalanen – hyvän pyyntionnen varmistamiseksi. Myös käärmeen pään ampumisen uskottiin tuovan menestystä syksyn jahtiin.
Tyynellä säällä norpat saattoivat kuulla maanittelijan useiden kilometrien päähän. Kun eläin lähestyi riittävän lähelle, tarkkakätinen luodikkomies ampui sen. Pohjaan painunut saalis nostettiin ylös norppakoukulla tai väkäpäisellä keihäällä.
Kevätjäiden vaarallinen pyynti
Varsinainen norpan suurpyynti ajoittui kuitenkin kevääseen, jolloin Laatokan jäät alkoivat murtua ja liikkua. Silloin norpat nousivat railojen reunoille aurinkoon lämmittelemään ja karvanvaihtoon.
Pyyntiretkille lähdettiin jopa kuukausiksi. Mukana kulkivat kelkoilla tai veneissä ampumatarvikkeet, keihäät, koukut, rasvatynnyrit ja kevyt vene. Kun jäät hajosivat lautoiksi, pyyntimiehet liikkuivat meriveneillä saariston ja ajelehtivien jääkenttien välissä.
Kevätjahdissa korostuivat kärsivällisyys ja taito. Norppaa lähestyttiin aina tuulen alapuolelta. Pyyntimies ryömi hitaasti jääkenttää pitkin, pysähtyen aina eläimen kohottaessa päätään. Usein paras suoja löytyi jääromppeikon tai railon reunasta. Jos laukaus osui päähän, saalis jäi jäälle. Huonompi osuma merkitsi yleensä eläimen katoamista Laatokan syvyyksiin.
Norppia saatettiin ampua useita ennen kuin miehet ryhtyivät nostamaan saaliita jääkylmästä vedestä. Keväinen Laatokka oli kuitenkin armoton. Jäät saattoivat hajota nopeasti myrskyissä, ja monet pyyntimiehet viettivät kylmiä öitä veneissä purjekankaan suojassa.
Verkot, avannot ja norppakoukut
Kaikki norpanpyynti ei perustunut ampumiseen. Kannaksen puolella tunnettiin myös verkkopyynti. Verkot viritettiin kivien ympärille, joille norpat nousivat lepäämään. Sopivalla hetkellä verkon puomit nostettiin pintaan ja eläin jäi satimeen.
Talvella käytettiin myös avannolta pyyntiä. Tarkkanenäiset koirat etsivät norppien hengitysavantoja, joista kaikki muut tukittiin paitsi yksi. Kun norppa nousi hengittämään, se surmattiin keihäällä tai norppakoukulla.
Norppakoukku ja norppakeihäs kuuluivat jokaisen kokeneen hylkeenpyytäjän välineistöön. Ne olivat yksinkertaisia mutta tehokkaita työvälineitä, joilla saalis saatiin nostettua jäiden alta veneeseen tai rantaan.
Rasva oli arvokkain saalis
Vaikka norpan lihaa ei juuri arvostettu, rasva oli erittäin haluttua tavaraa. Yhdestä norpasta saattoi saada keskimäärin noin kymmenen kiloa rasvaa, suurista yksilöistä enemmänkin. Rasvasta valmistettiin voiteita, joilla käsiteltiin kenkiä, nahkaa ja jopa kipeitä niveliä.
Myös norpan nahka oli arvokas. Siitä valmistettiin vedenpitäviä jalkineita, reppuja ja turkkeja. 1900-luvun alussa yhdestä norpasta saattoi saada noin 15 markkaa – huomattavan summan sivutuloiksi kevätrospuuton aikana.
Norpanpyynti ei koskaan ollut Laatokan rannikoiden tärkein elinkeino, mutta se täydensi kalastajien toimeentuloa aikana, jolloin muut pyyntimuodot olivat vaikeita. Samalla se synnytti oman erityisen kulttuurinsa: hiljaiset kevätjäät, ajelehtivat jäälautat, vaaralliset railot ja tarkkasilmäiset pyyntimiehet kuuluivat vuosisatojen ajan Laatokan kevääseen.
